Kirjoitan tänne jotain. Sitten mietin, ettei sen pitäisi olla täällä esillä. Sitten taivun alle - painon ja ajankulun alle ehkäpä? - ja siitä, että olen julkaissut täällä jotain tulee yhdentekevää. Nielaisen ja kuvittelen olevani maistamatta mitään. Keräänkö välinpitämättömyyttä? Vai onko tämä vapautumista raameistani? Taivun rattaan muserruksen alle, raamini musertuvat, vaikka pidin niitä aluksi ylimielisesti parhaina ja ainutlaatuisina. Ja purkaudun ulos. Palautumattomasti ulos.
Palautuvuus on kuitenkin läsnä, sillä prosessi on toistuva. Pian on taas huomattava nielaisu, maku, jota ei tahtoisi ajatella maistavansa, välinpitämättömyys, raamien vääjäämätön musertuminen ja ulospurkautuminen.
Tapailen rajaa. Tässä etsin kaikkia niitä tapoja, joilla minun on mahdollista olla. Tunnustelen, mitä voin sanoa. Voiko sanoa ihan mitä tahansa? Mihin sanat johtavat? Voinko sanoa jotain niin vakavaa, etten sen jälkeen enää olisi? Vai. Voinko sanoa jotain niin vakavaa, että sen jälkeen todella olisin?
Plus. Ehkä on kirjoitettava juuri siitä, mistä ei haluaisi kirjoittaa, missä on itselle jotain epämiellyttävää, mistä osa itsestä haluaisi olla hissukseen?
