Joka päivä yritän sietää sitä, kuinka avuton ja pieni olen joskus ollut (katso *).
Mahdollisia keinoja unien itselle keplotella läpi päivän kirkkaiden tuntien:
a) Unohda asia, jota ei voi unohtaa, koska se on oleellisinta sinussa.
b) Älä unohda, mutta peittele kaikin tavoin, jotta naamiosi pysyisi kasvojesi suojana. Tärkeää on, ettei kukaan muu huomaa.
c) Ole avuton ja pieni, asu kuvitelmissasi siellä, missä joskus olit, vaikka et enää ole siellä. Vetelehdi kaduilla silmät suljettuina, tanssien itke tuoppiin.
d) Silitä sen avuttoman ja pienen ihoa, anna sen olla sinussa sisällä. Kanna raskas itsesi lempeästi. Ankaruus ja itsekuri ei kanna mitään eikä ketään.
Liian suora selkäranka katkeaa omaan mahdottomuuteensa.
---
*Olen ollut asfalttiin heitetty sylkiklimppi. Solujen räkää, haparoiva ja etsivä limakalvokäsi, ilman ihmisen muotoa. En ole osannut sanoja, en ole osannut tarttua, olen erittänyt vuotavana ympärilleni märkää pakahtunutta välinestettä ilman mitään sisältöä, minkä välissä olla. Pelkkiä välilyöntejä.
Olen ollut turha ja kaikkea kuluttava. En ole tuottanut ystävällisyyttä, hyvää itselleni enkä toisille, enkä mitään selvärakenteista tunnistettavaa tavaraa.
Olen ollut ankara ja julma, koska olen ollut avuton ja pieni, eikä minulle ole annettu armoa. Suljettu, aivan kuin voisin olla autonomisena suurempi kuin mitä voisin ympäriltäni saada. En ole nähnyt tilaa ympärilläni. En ole kasvanut ulospäin.
