On ihmisiä. Välillä pelkkä tieto näiden ihmisten olemassaolosta lohduttaa minua. Koska tietyt ihmiset ovat, ehkä minäkin voin olla.
He eivät lohduta minua niin kuin ystävä kahvilassa, enkä kerro heille tilanteesta, jossa elän, aikatauluista, joita noudatan. He eivät silitä hiuksiani. Suruni ei kiinnosta heitä. Ihoni ei kiinnosta heitä.
He ovat avaruuden kappaleita, kivisiä ja pölyn peittämiä. Ovat vain, kaukana, välillä loistavat. Silloin kun näen heidän loistavan, heissä palaa puhdistava tuli. Yhä uudestaan he joutuvat luopumaan yhdestä peittävästä ihokerroksesta, he kuoriutuvat, yksinkertaistuvat. Se mitä näen, ei ole lämpöä tai empatiaa. Eikä se tapahdu minua varten. He luopuvat ja tulevat itsekseen.
Minä en ole heille mitään. Ei sillä, ettenkö olisi heikkoudessani pyytänyt heitä silittämään päätäni. Olen pikkulapsi, mutta turhaan tekeydyn pieneksi. He tietävät paremmin tai eivät kuule. Kai osa minustakin tietää, että jokainen askel on astuttava itse. Eikä kukaan voi kokea puolestani pakenevia sekunteja ja hukkuvia hetkiä. Heille en voi itkeä kipeää, vaan heidän ojentama lohtu on vahvaksi - muttei kovaksi - tekevää.
Heidän olemisensa on itsepintaista ja sitkeää. He ovat ja ovat olleet, vaikka heidän ei pitäisi. Mikään ei ole puoltanut heidän olemassaoloaan. He eivät ole kelluneet ja silti he ovat eläneet.
