Tummentuma. Hedelmä, jonka olen antanut mädäntyä läpikypsäksi. Sitä ei voi enää syödä, se on käynyt, poimittu vain poisheitettäväksi.
Tumain oli ensimmäinen jolle kirjoitin. Sitten se sairastui malariaan ja joutui sairaalaan ja tuli rahahuolia perheessä, eikä se enää käynyt internet-kahvilassa. Mutta ei se kuollut. Uskon, että se elää yhä. Olen yhä elävä, kannan kaikkia joiden uskon yhä elävän.
Olen aina kirjoittanut kauas, hieman ylemmäs kuin se suu jolle puhun, tai se suu josta puhun. Hiuksieni päistä varpaillani sormien lähtökuopista. Määrittelemättömistä ruumispaikoista ja happea niellen. Melkein ylettäen. Hipoen tuntemuksia, ajatuksia, ilmiöitä. En taida uskoa tavoittamiseen.
Tässä en ole pelkkä kuva itsestäni. Olen oma muoto. Se tummentuma tammien alla, missä aiemmin pelkästään istuin ja piirsin kuvaa itsestäni. Hahmoittelu on takaisinkytkennällistä.
