Kuuntelen vanhoja lauluja. Vanhat laulut ovat eri lauluja nyt. Nyt niillä on tilaa olla minussa taustalla. Silloin kun ne olivat kaikki mitä minulla oli tai ainoa asia mitä minulla oli, silloin ne olivat erilaisia lauluja. Olen avartunut, enkä syleile noita lauluja yhtä tiukasti kuin ennen. Kasvatan tervettä välinpitämättömyyttä. Kasvatan rikkaruohoja ikkunalaudalla auringossa.
On uusia lauluja, joskus niitä ilmestyy. Pyrin päästä monesta asiasta jyvälle. Se on painia omia ennakkoluuloja ja lemmikkiemootioita vastaan. Paini on iho iholla ja lähellä. Vastustaja ei ole vastenmielinen vieras, sen muoto on tuttu, vastustajan muoto on oma muoto. Paini on taistelua omaa muotoa vastaan, jotta siitä saisi otteen ja hallitsisi sen paremmin. Kun uudet laulut tulevat, haluaisin olla niille avoin, enkä joutua ennakkoluulojeni ja vanhojen tunteiden valtaan.
Ilo ja keveys on vaikea ottaa vastaan. Mutta en halua rajoittua mihinkään, en vanhoihin lauluihin, melankoliaan ja avuttomuuteen. Yritän kumota sen mihin olen juuttunut. Tosin voin siinä kumoamisvimmassani kumota samalla jotain arvokasta minussa, siis jos pelkästään pyrin kumoamaan sen mitä on, eikä ole mitään perustavanlaatuista olemusta, minkä näkisin säilyttämisen arvoiseksi. Mutta onneksi itsestä ei ole kovin helppo päästä eroon.
