Avaan oven ja etenen käytäville. Kannan sylissäni nyyttiä. Sisään ja syvemmälle rakennukseen. Kourassani pippurisumua, varmuuden vuoksi. Avaan ovia ja epäilen seiniä. Olen korva ja silmä. Katselen itseäni liikkumassa tässä tutussa ympäristössä ja reagoimassa kaikkeen havaittavissa olevaan.
Kuulen ovien sulkeutuvan takanani. Säpsähtelen. Milloin tahansa voi ilmestyä se, joka piileksii tämän rakennuksen sisälmyksien joukossa, kellareissa ja unohdetuissa kopiohuoneissa, ilmoitustaulujen takana katselee minua.
En tiedä, mitä täällä vielä tai enää teen. Pitikö minun palata tänne. Pitikö. Ei. Kyllä. Piti. Mieleni välkähtelee tavalliseen tapaansa.
Ruumiini ei tunnu pysyvän kasassa. Silti kävelen eteenpäin, vaikka voisin pysähtyä keskelle kulkuväylää. Joka hetki voisin valita toisin. Jalkapohja voisi jäädä maahan, askel kesken ilmaan. Ei tätä tarvitse jatkaa. Voisin hajota jos niin valitsisin.
Nyytti sylissäni kitisee, olio on herännyt ja paljastanut valkean suojattoman alavatsansa, missä sillä on tuskin lainkaan turkkia. Se haukottelee huolettomasti ja vuorottain venyttelee ja kipristelee pitkiä varpaitaan.
Ihmiset hymyilevät minulle ja avaavat ovia. Mietin, onko tämä se sama paikka. Miksi ihmiset hymyilevät, mille he hymyilevät. Ovatko he aitoja, vai itkevätkö he sittenkin? Hymyilivätkö he silloinkin, kun taistelin elämäni kanssa? Ovatko nämä edes niitä samoja ihmisiä? Naamat saattavat täsmätä, mutta ehkä nämä ihmiset on sisäpuolelta muutettu, niin kuin minutkin. Koverrettu ja täytetty uudelleen. Juurihoidettu.
Olen nyt avuttomampi näiden ystävällisten kasvojen edessä kuin ennen, kun luulin tietäväni mitä minulla on vastustettavana.
