Olen äänikuvakirja, kamalin ajatuksin yhteennidottu naiivi haamu. Aamu kuten menneisyydessä animaatiot ennen kouluun menoa. Odotan ulkovaatteet päällä ja reppu selässä että on mentävä, odotan ja pelkään loppua, koska kuvittelukykyni ei osaa ylittää kynnyksiä. Olen värikynäkynnenaluset ja täyttä sottaa seinänvierustalla kääriytyneenä yrityksiini olla jotain muuta kuin olen.
Lattia kitisee. Katson lattialle, missä hän makaa 30 vuotta sitten, odottaa kapalointia, yhtä lailla kun minä odotin kapalointiani. Annan itselleni luvan katsoa häntä yön lävitse ja odotan kaiken lämpimän rinnassa sulavan yhteen yhdeksi luonnolliseksi olemisen muodoksi. Olen kuitenkin ajatellut olla käsittelemättä edellisten sukupolvien sattumia. Katson häntä vain hetken, yhden aamunräpäyksen, teen lattialla reppu selässä animaationi valmiiksi ja sitten on mentävä - minussa on sellainen sisäänrakennettu automaatio. En voi jäädä odottamaan, että hän käärisi minut hyviin ajatuksiin, joita en itse itsestäni osaa muodostaa. Jätän lattian ja opettelen istumaan pöytien ääressä. Tuolillani ajattelen takaperin sitä kohtaa maapallosta missä istun tuolillani ääressä pöytien. Se on hienoa elämää se, ajattelen joskus mutten usein.
Vanhempieni tuottama lapsuuteni oli menestyselokuva aallonharjalla, se tuotti kasapäin retroleluja ja oheismateriaa, mutta jatko-osat flobbaavat pelkästä pelosta, eikä mikään myy itseään - paitsi ehkä isolla kirjoitetut yksinkertaistavat otsikot. Ne oikaisevat, eikä vinkurahampaita väestössä enää esiinny. Mitä vähemmän hampaita, sitä vähemmän ongelmia, ajattelen, ja käperryn kuitteihin.
Yökyläläisille ja päiväkahviseurueelle esittelen pyjama päällä nukkatarrakokoelmani, koiratarroja arvostan erityisesti. Varmasti saisin niistä ebayssä tuhansia ja tuhansia kärsäsarvisia. Käyn joskus keppijumpassa, riittääkö se rahaa haettaessa. Mikä riittää suoritukseksi? kysyn fysioterapeutilta, jonka mukaan tämän ikäisenä ei saisi enää maata kippurassa lattialla. Selkähän tässä katkeaa.
Haluan tietää kaiken, mutta mitä tällä tiedolla saa. Runotonta työergonomiaa! Inhoan keltaista kieltäni, joka on myynyt heikot käteni pois, eikä minulle jää mitään muuta arvokasta kuin henkinen kehitys ja mindfulness. Käännyn sisäänpäin ja odotan silmät kiinni tyytyväisyyteni laskeutumista maan pinnalle. Minulla onkin tässä hetki aikaa, kehoni odottaa tietyn ajan ennen kuin kuolee. En kuitenkaan vielä pysty istumaan kunnolla kannolla ajattelematta mitään. Ehkä en edes yritä kannolla kunnolla omistaa mitään. Kantokaan ei ole omani. Onko tämä epäonnistunut omistaminen? Opiskelija-status suojelee minua vielä hetken köyhän, mielenvikaisen ja syrjäytyneen leimalta. Haisen lievästi vanhalle maidolle. Niin lievästi ettei sitä vielä voi huomata.
Mikä asteluku riittää suunnaksi? Astelevy nousee joka aamu horisontin takaa ja viivoittaa lasisen taivaan. Kunhan vain valitset annettujen polkujen ja moduuleiden paljoudesta, ku(u)lutetaan. Askeleet jäävät tuijottamaan oletettua tapahtumistaan. Aivan kuin ekstrapolointi riittäisi elämäksi. Niin niin niin, ehkä en edes yritä. Niin niin niin, eikä minun ole koskaan tarvinnutkaan. Perityn koulutustason rapistessa tutkintoni alta paljastuu kaupan halvinta olutta ja pakastelokerosta pizza. Onnellisuuteni piilee kompastumisissa. En lisäänny paitsi ehkä vahingosta, mutta hän ei jää kapaloimaan minua, enkä minä häntä. En voi saavuttaa mitään, voin vain olla tässä.
