katsoin scott hicksin philip glassista kertovan dokumentin. glassin vaimo (silloinen?) tilittää, kuinka hänen mielestään philipille säveltäminen on terapiaa, korvaa sen, ettei tämä osaa asettaa tunteitaan tavanomaiseen sosiaaliseen kontekstiin.
ei osaa asettaa ajatuksiaan Tavanomaiseen.
mitä jos tietyt ajatukset eivät ole tavanomaisia. ne pakenevat tavanomaisia merkityksiä, joille tyypillistä on loogisuus ja yksinkertaisuus. tietyt ajatukset ovat ristiriitaisia, monimielisiä, niiden kanssa on hankala olla, niitä on hankala ilmaista tavanomaisesti.
taiteentekopaikka, ateljee, on törkyinen, rauhaton pehmustettu huone, mistä muut on pidettävä ulkona. tässä mielessä carl larssonin porvarilliset sisustuskuvat on miellyttävämpiä, ikään kuin lehtien sivuilla oleviin sisustuskuviin ei voisi liittyä törkyä ja mielenterveysongelmia.
mutta onko sovinnainen, sosiaaliseen tasoon integroitu taide sekään muuta kuin terapiaa?
etenkin, miksi ihmiset haluavat esitellä kotiaan julkisesti lehtien sivuilla ja miksi haluan katsella sisälle toisten koteihin lehtien sivuilta? tässäpä larssonin törky.
etsin törkyä ja kärsivää lasta, vaikka voihan olla, että ihmiset ovat puhtoisia ja vailla kärsimystä. etsin törkyä, koska haluan sanoa, että törky on ihan ok.
jotkut voivat tehdä koko maailmasta ateljeensa. toiset kiertävät maailmaa, mutta ateljeena heillä on pikkuruinen koppi metsän perukoilla.
ateljee on rauhan tyyssija, levähdyspaikka, missä saa prosessoida sen kaiken mitä on kerääntynyt prosessoitavaksi, järjestellä sen mikä on mennyt sekaisin ja sekoittaa sen mikä on liiaksi järjestäytynyt.
ateljeessa vihdoin, asiat tuntuvat järjellisiltä, ainakin hetkittäin - jos järjellä voi tuntea.
jos taide on terapiaa, mitä tämä kaikki muu on? eikö tämä kaikki muukin ole tietynlaisiin tarpeisiin vastaamista, maailman ja olemisen prosessointia, järjetöntä kärsimystä ja järjellä tuntemista.
