Kahvitupakkaruno

En rakasta kaulahuiveja villasukkia. En keitä aamulla kahvia. Enkä polta parvekkeella tupakkaa kaupungin aamuruuhkan äänien sekoittuessa kahvipannun korinaan. Vettä ei sada. Taivas ei ole harmaa, ei se ole väritön. En makaa lattialla kuuntelemassa itkevien lintujen musiikkia. Minua ei huvita viettää päiviäni sillä tavalla lattialla. Ikkunat ovat kiinni tai auki, voivat olla toki paikallaan pakkasella. Päivät eivät pilvet mene menojaan. En romantisoi ulkopuolisuutta, kirjoittajan elitististä inhimillisyyttä. En etsi kosteasta multamaasta kimmeltävää ihmeiltä tuoksuvaa kohtaa. Ihmeitä ei tapahdu. Tänäänkään. Kuin olisi hukkunut. Mutta en ole edes kirjoittanut hengittänyt. En, en ole tehnyt sitäkään hengenvaarallista virhettä. Elämä ei kulje lävitseni tänäänkään. Ei, se kulkee lävitseni vain kun säästän itseäni. Tärkeintä on kai olla puhumatta kulkematta lävitse, sammuttaa antipatiatupakka ja istuutua. Ei, en istuudu upottavaan kääriydy ja käpristy itseni ympärille, kuin tulessa kuivuva lehti, enkä taaskaan juo kahvia, polta tupakkaa. En sukella jättimäisen kaulahuivihirviön lämpimiin poimuihin, kuule sen viettelevää kutsua. En kuuntele kylmien seinien kuolevia ääniä. Viemäriputkilla ei ole salaista elämää.