Kohtaamme rannalla vain kun metsä on liian kiireinen. Silloin runoissa linnut, aina linnut juoksevat maata myöten vesirajaan yhdessä metsämyyrien ja päästäisten kanssa. Ne työntävät nokkansa joka onkaloon kivenkoloon ja haistelevat imelää ilmaa huvittuneina ja itsetietoisina. Musta linnunsilmä näkee kaiken. Hiekkaan asetettu ohjaajantuoli odottaa yötä onttona ja hiljaisena.
Kaislikossa suhisee, naurat. Olemme puolittain veden alla, emme naura. Pärskimme, yritämme päästä pinnalle, kolhiudumme toisiimme, rannan kiviin. Kaislojen niljakkaat nystyjuuret sormustavat kalpeat varpaamme. Olemme kahlittuja maan olentoja. Liejua vatsalaukussa, sameaa vettä silmissä, verenmyrkytys.
Kaislikon vaaralliset kurjenmiekat lävistävät eläimen helposti, hiussuonien kaaos muuttuu viherhiukkasten valtakunnaksi. Horisontissa kasvitehtaiden savupiiput kohoavat korkealle, ilmanvaihtokanavat puhaltavat ulos happea. Kuivaan hiukseni yhtäkkisellä puhurilla ja ostan keuhkorakkulani täyteen. Olen täysin riippuvainen. Alisteinen suolilevälle.
Hymyilet vielä, vaikka ihosi jo vihertää täyteläisen limakerroksen alla. Yhteyttämisen kiihtyvät äänet pelästyttävät sydämeni. Unohda rannan kauhut, ihmislapsi, palaa kaupunkiin!
