Jotkut sanat ovat lähempänä kuvia ja jotkut sanat lähempänä lauluja. Joitain sanoja ei ole tarkoitettu lausuttavaksi. Joitain sanoja ei ole koskaan kirjoitettu alas. Kirjojen sivujen välissä asuvat tomutäit. Kuka on se joka elää kirjaimien välissä? Invalidi. Entä se joka elää kuvien takana? Pelkuri. Joitakin pukee itseinho paremmin kuin toisia. Miksi he pitävät rumia vaatteita? Vaikka voisivat olla pyyteettömästi kauniita. Tai edes haluttavia. Samako asia?
Miksi he tuijottavat haavojaan kuin uusia siirtokuvia? Meillä kaikilla on niitä. Haavoja, haavoja, haavoja, päästä varpaisiin veristä lihaa, haistakaa nyt sitten tämä haavoista tihkuva veltto ja väsynyt paska. Reisissä, nilkoissa, luissa, korteksissa, jokaisen elimen ytimessä jotain mikä pakottaa. Ja penkillä istuu aina katsojia. Onhan aikamoisen sotkun aikaansaaminen melkein urheilua.
Missä kaikki hajuelimet tekevät pesää ja lisääntyvät munat? Näette lääkärikirjakuvat, vaikkette halua. Sivujen liimaaminen yhteen on eräänlainen pelastuskeino ja sulkeutuvien ovien ääni imee kusimuurahaisajatuksia ulos huoneesta, yksi kerrallaan kirkkaan mehupillin läpi. Se helpottaa oloa. Pää tyhjenee. Tauti ei leviä enää tänään. Voi pukea kauniit vaatteet henkarille. Ja jäädä malttamattomana odottamaan oikeaa hetkeä.
