Tietyin ajoin tietty musiikki kuulostaa hyvältä. Tietty musiikki tuntuu siltä kuin koko keho upotettaisiin mutaan ja ravinneaineet ja mineraalit ja kaikki vanhat hyvät asiat imeytyisivät kehoon. Tietty musiikki irtoaa toden ja epätoden sekaisesta mudasta, läpäisee orvaskeden, imuroi imusolmukkeet ja käy selventävänä kehon nesteisiin. Yllättävää kyllä, vaikka en enää olisi uskonut menettäväni nälkää, silti kehoni tulee kylläiseksi. Kuva tulee keskitetyksi, aivan kuin se olisi ollut tärähtänyt, mutta tietty musiikki fokusoi itsen mallattavat naruääriviivat takaisin urille, jotka on tarkoitettu tarkentamaan kuolinasento, sitten kun sen lopullisen tarkennuksen aika on.
Tietty musiikki huomaa, kuinka olen yrittänyt olla kaikkea muuta kuin oma itseni, olen lainaillut toisten ihmisten ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä, nauranut varastetulla äänellä. Olen haaveillut olevani kuin älyidolini, lempikirjoittajani ja suosikkifilosofini. Olen yrittänyt astua sen tyhjän askeleen ja kuvitellut porrastasanteen ja kuvitellut, että porrastasanne todellakin ilmestyisi jalkani alle kuin itsestään pelkän toivon ja mielikuvituksen voimalla - mikä hengen ottava tappava riski! - mutta tietty musiikki voi keriä villalangan turvallisesti tuon haitallisesti hajoilevan identiteetin ympärille, ja se viimeistelee pakettinsa tiukalla ja tiivistävällä solmulla. Lopputulos ei ole petosta. En tule paremmaksi kuin olen, en tule kuvitelluksi, vaan siksi joka vähintään olen.
Tässä musiikin ohjaamassa spiritistisessä istunnossa osoitin siirtyy Ouija-laudalla oman kirjaimeni, oman kuvani päälle, ja kyseessä on vastaus kysymykseen, jota ei ole kysytty. Se on muistutus unohtavaiselle. Välillä on parempi olla vähintään itsensä, ilman kuviteltuja kaikkialle kurottavia ja tarttuvia lonkeroita, kunnianhimossa paisuvia irvokkaita oksia, epämuodostuneita ulokkeita, jotka unessa hapuilevat ideaa.
