Meillä on selässä reput, kun ylitämme puron. Ruohotupsuin koristellulla jättömaalla salaojarummun betoninen suu odottaa kaikuvia salaisuuksia, huutoja ja ääniaaltoja. Kerran ryömin läpi, kuvittelin valaalle vatsan. Olin hengästynyt ja pinnaltani savinen, harmaa ja höyryävä. Olin vahingossa nielaissut kiven. Liian suuren, käsittämättömän. Se suli lopulta sisääni, galvanoi sisäpintani. Kovetuin kauttaaltaan, mutten antanut kenenkään huomata.
Kuulen yhä: Metsässä tuuli kulkee muinaisen pihan kautta, se kulkee vain samaa tuttua reittiä, ohi villiintyneen omenapuun. Joka kerta kuin ei koskaan. Ei tuuli tiedä, kenen kanssa rakennan puumajaa. Sen kuolleelle leikille kaikki biologinen on yhdentekevää. Hylätyt oramarjapihlajapensaat kouristuvat tuulen ympärille tarttuakseen piikeillä kovilla kokemuksilla. Ne ovat rivissä, kehnot murheelliset sotilaat. Katkerina ne hyväilevät tyhjää.
Purolla jätän ensimmäisen munasoluni sammakonkudun sekaan. Se irtoaa, kun vähän vain heiluttaa. Jätän evät. Jätän sille kellukkeet. Laulelen. Alkioni kehittyy lammikon kihisevän limaelämän kokeellisessa keitoksessa. Onhan kevät. Nuijapäitä, hyttysentoukkia ja suursukeltajia. Mikä sen hauskempaa kuin ristisiittoinen, puoliksi sammakko puoliksi ihminen! Käyn katsomassa sitä joka päivä. Laulellen.
