Kirjaston koneen selaimeen jäi ruskea valkovuoto. En välittänyt. Lähdin menemään. Vieressä istuvalta Aalto-yliopistossa opiskelevalta pojalta jäi penkille sininen kives. En välittänyt siitäkään. En keräile tuon värisiä. Lähdin menemään. Pyöräilin junan vartta, ohi vihamielisten kanssapyöräilijöiden ja vihamielisten jalankulkijoiden, ohi junanvarsirunkkarin, joka seisoi kalliolla tavallisella paikallaan, ohi Kaisaniemen puistoraiskaajien ja pullohaukkojen ja haaskansyöjien. Me kaikki olemme ihmisiä -neulegraffiti oli ilmestynyt yön aikana verkkoaitaan, en ollut nähnyt sitä edellisenä päivänä. Kaupungissa on osattava olla. En voi kuitenkaan pyyhkiä pois mielestäni Kurvin liikennevaloissa tapahtunutta, mitä näin katsoessani bussin ikkunasta alaviistoon. Sitä en itsessäni hyväksy.
Rajan takana kylässä, jossa kasvoin, ihmiset tukkivat aukkonsa kostealla sammaleella ja naavalla. Näin on hyvä, sanottiin aukon suuta taputellen. Tai jos heidän teki mieli olla alastomia, he kävelivät metsään ja riisuuntuivat, istuivat odottamaan vanhoille unohtuneille kaivonkansille. Luultavasti he toivoivat tippuvansa maan sisälle. Mutta tuttu kohtu ei ottanut heitä enää. Metsään oli silti hyvä piiloutua. Joskus kuiskuttelimme, vaikka piti olla hiljaa. Tarkastaja kävi katsomassa, ettei kukaan sentään nuku. Vaikka siihen huminaan ja hyssyttelyyn olisi ollut helppoa tuudittaa itsensä.
Mitään ohjekirjaa ei ole. Miten olla lapsi tai vastuuton aikuinen? Miten asua kaupungissa, kun elimet ovat liian isot? Metsässä puita oli niin harvaan, että sinne kyllä mahtui jokainen elin ja niistä aiheutuva ihmetys kuin tyhjät puhekuplat, joiden eksymiseen pystyi aina luottamaan. Täällä asian laita on toinen. Näen jo kaukaa, mitä tässä autossa tapahtuu.
