Minulla oli kaksi ystävää, joilla oli kaksi nimeä. Se oli liian vähän, joten keksin kolmannen. Toivoin, että se olisi ollut enemmän minun kaltaiseni ystävä, mutta ei ollut, vaikka itse sen keksin. Kolmannellakin oli kumminkin kaksi nimeä, joilla pystyin sitä kutsumaan.
Kutsuin illalla lehmiä lähellä rantaa, kädessäni oli keppi, ei ollut vanhanaikainen puukeppi vaan uusi keltainen muovikeppi, jolla tökin märkää santaa. Lehmien nimiä laulaessani pistin salaa väleihin kolmannen ystävän nimiä yhä uudestaan, jomman kumman niistä kahdesta. Nakari! Seine! Huusin kovempaa kuin lehmät. Lehmät menivät hämilleen, eivätkä tulleet, jäivät heinikkoon epäröimään.
Kolmas ystävä ilmestyi lehmien joukosta, se tuli kahteen lehmännahkaan pukeutuneena. Tyydyin ystävään ja jätin eläimet rantaan. Tosin ystävä väitti, että hänkin on eläin, mutta sitä en hänestä uskonut. Hän tuli sisälle, mitä pidin todisteena hänen ihmisluonteestaan.
Sisällä aloitimme kirjoittamisen. Kaksi pöytää, kaksi tuolia, kaksi kuulakärkikynää ja kaksi paperiarkkia. Kaiken olin järjestänyt ennalta häntä varten.
Pian huomasin, että hän kirjoittaa pirun hyvin, siis että hän on juuri sellainen kirjoittaja, jonka olin aina halunnutkin keksiä. Hän ei koskaan kirjoittanut päälle, tuskastunut hiljaisuuteeni ja hän keksi jopa kommentoida tekstini sisältöä. Kaksi muuta ystävääni katselivat pöytiensä takaa ehkä hieman mustasukkaisesti tätä minun ja uusimman ystäväni kirjoittamisen tahtia ja intoa. Mutta pian he jo laskivat katseensa takaisin paperiin ja jatkoivat kirjoittamista.
Kirjoitin tietysti kahden ensimmäisen kanssa edelleen, hekin olivat tulleet sisälle, eivätkä hekään olleet eläimiä. Pian minusta tuntui aivan kuin minulla olisi ollut kolme ystävää, joilla oli kaksi nimeä. Se oli liian vähän, joten keksin neljännen.
