Voisin ehkä aloittaa kirjoittaa runoja. Nyt olisin ehkä valmis luopumaan runnomisesta. Olisi tavoiteltavaa kutsua asioita nimeltä. Asioilla on oikea nimi. Ja on sellaisia asioita, joita ei voi määritellä, ja sitten on vielä väärä nimi, joka alistaa kantajaansa. Aion hylätä väärän nimen ja etsiä oikeaa nimeä sille, mitä en voi ehkä koskaan määritellä tarkasti oikealla nimellä.
Puen paidat käsitteettömille. Ei se ole pelkästään kädetön lupaus. Siellä missä puhutaan, puhutaan toimintamallin muuttamisesta. Mikään havaittava ei varsinaisesti muutu, puhumattakaan laadun paranemisesta tai sairaudesta parantumisesta, vain asenne tapahtuvaa kohtaan tulee erilaiseksi. Kyse on hyväksymisestä.
Voisin ottaa käyttöön vanhat runomittani ja loppusointuni ja yläasteaikaiset tunteeni, joista en ole vieläkään päässyt eroon. Ne ovat tarpeeksi kelvollisia. Lopulta olen yhtä harmiton kuin kuka tahansa. Voisin ottaa käyttöön opiskeluaikaisen hernekeittoreseptini ja popkornintekotaitoni. Siellä missä puhutaan, ei puhuta molekyyleistä tai atomeista, vaan puhutaan asioista nimellä, koska on todella olemassa asioita, ei pelkästään molekyylejä, atomeita. Tämä on kai sitä samaa, kun opettelee joka päivä uudestaan jäämään omalle paikalleen.
Voisin yhtä hyvin kirjoittaa runoja. Ei siinä kovin pahasti voi käydä. Vaarallinen olen vain siinä suhteessa, missä tuotan harmeja itselleni, ja siinä suhteessa, missä nuo harmini tulevat esille. Ja nyt on jo kuitenkin ehtinyt käydä aika pahasti ja tuntunut häpeälliseltä kävellä jalankulkutunneleissa. Voisiko tämä enää tästä tulehtua? Uskon, että todellisessa todellisuudessa, missä ihmiset vaeltavat päivittäin jalankulkutunneleiden läpi kohti valoa, siellä sairauskin on vain tunne sairaudesta. Ja keskeneräisyyttä kauhistuvat ainoastaan ne, kuten minä, joilla ei ole tarpeeksi monimuotoisia kokemuksia elämästä.
