Kesä oli pitkä, aivan kuin olisin ollut 13-vuotias taas vaikken ollut. Söimme vodkassa uitettuja turpeita nallekarkkeja joka viikonloppu. Testasimme rommilla päihdytettyä vesimelonia. Olimme jatkuvasti yltäpäältä sorbettihumalassa. Annoimme sen jatkua liian pitkälle. Ehkä koska ainoastaan liian pitkälle vietynä se enää tuotti meille mielihyvää. Annoimme lapsien piirtää vahaliiduilla seinille.
Seuraukset pahenivat kerta kerralta. Mutta koska olimme etääntyneet itsestämme, emme tunteneet seurauksia julmina iskuina. Katselimme seurauksia kaukaa, emmekä tunteneet kipua, vaikka kyse oli omasta lihastamme, joka mätäni, vaan kaikki oli yhtä kaunista kuvaa, yhtä pitkää liukuvaa otosta, missä iskut omaantuntoomme ja veltostuneisiin poskiimme olivat yhtä kauniita kuin aamunkoitotkin. Iltaisin katselimme hidastettuja kuvia kuoleman liikkeistä tai jotain komediaa. Minä maalasin päivät kukkuloilla, enkä tuntenut nuolia, katsoin vain kun ne upposivat kohti sisintäni. Ne jatkoivat lentämistään, kunnes unohduksen painovoima ajoi niiden voimat loppuun. Tiesin, etteivät ne sieltä ketään erityistä tavoittaisi. Tunsin sympatiaa noita surkeita nuolia kohtaan.
En erottanut enää värisävyjä toisista, eikä kukaan uskaltanut huomauttaa, että olin menettänyt kykyni pitää palettini puhtaana. Jos joku huomauttikin, että olin muuttunut toisenlaiseksi, ei hän jatkanut keskustelua siitä, vaan lähti laskeutumaan kohti laaksoa ja kylää ja jätti minut kukkulalle maalaamaan sähkönsinisiä metsiä. Keskenään he puhuivat naureskellen "sinisestä kaudesta" helpottaakseen oloansa ja antaakseen tapahtumille ylentävän merkityksen. Nyt mietin, että sama vaivasi heitäkin, etteivät he uskaltaneet tarttua ihmiseen tai haastaa tätä oikeuteen tai toimittaa tätä vankilaan. Hekin olivat menettäneet kykynsä nähdä sävyjä.
