Haluan sanoa jotain. Ne asiat, mistä haluaisin sanoa jotain, ne ovat katoavia valoja. Jotain katoaa joka hetki. Enkä näe vaivaa lähteä valojahtiin hillopurkin kanssa. Vähän kuin yrittäisi ajassa takaisin. Miksi nähdä vaivaa, kun uusia katoavia ilmestyy joka hetki? Ja ehkä näen vain muuttuvia ja tilapäisiä heijastuksia jostain muusta, suuremmasta pyörivästä peilikoneesta, joka on koko ajan vakaasti läsnä.
Ja ehkä niistä toisista asioista ei yksinkertaisesti haluaisi sanoa mitään. Ne asiat ovat, muttei niihin halua mennä. Jotkut asiat ovat liian kaikkivaltaisesti läsnä. Ne ovat tässä itselle tarttumattomia. Miten voisi nähdä kokonaan sen asian, minkä osanen on? Voinko vai haluanko? Silti aina pysyy halu sanoa jotain, riippumatta siitä, mitä on läsnä, riippumatta siitä, tavoittaako mitään niistä asioista, joita voisi sanoa, riippumatta tarttumiskyvyn voimakkuudesta.
Se aine mistä koostun. Mitä voin siitä sanoa? Pystynkö siitä jotain erityisesti sanomaan? Kun annan pois itsestäni, ojennanko käsissäni jotain muuta ainetta kuin sitä mistä koostun? Ojennanko käsiäni tyhjinä, pelkkiä käsiäni? Mitä voin itsestäni ojentaa ulos? Lähteekö se minusta pois? Onko ulkopuolellani jotain mitä ei jo sisälläni olisi ollut?
