Tajusinpa juuri jotain. Että voin kirjoittaa tänne mitä tahansa. Sillä ei ole väliä. Olen pelkkä keskisormi sittenkin. Pelkkä sormi ja sormenpää. Näin tajuaa joka hetki uudelleen.
Mikään tajuaminen ei ole lopullinen. Tajuaa vaan ja taas. Yhä ja yhä. Kirjoittaa eli ajattelee eli on kuin ei olisi koskaan ollutkaan ennen tajuamisen hetkeä. Sitten taas uudelleen kuin ei äsken olisi ollutkaan eli ajatellutkaan eli kirjoittanutkaan. Pam pam hetkiä lyödään eteen, humahtelee kumahdellen hetkistä läpi. Ei voi luottaa yhdenkään hetken tai siinä tulleen oivalluksen totuuteen.
Minulla on kai valtaa tässä mihin tahansa. Jos haluan toistaa samaa sanaa läpi viestini, toistan samaa sanaa läpi viestini. Ihan vain sen takia että voin tai haluan tai pystyn. Kukaan ei kiellä tai ole millään lailla kiinnostunut. Minä itsekin usein käännän selkäni näille tyhjänpäiväisille toimilleni.
Olen tajunnut jo tuhannesti, että elämällä saa tehdä mitä haluaa. Ettei sääntöjä ole. Tai jos sääntöjä on, ne ovat sovittavissa ja häilyväisiä. Olen tajunnut tuhannesti kaiken, enkä ole päässyt selville mistään. Pelkästään pystyn raapimaan kynsilläni sitä mahtavaa tammista ovea. Ihan kuin luulisin voivani kynsiä tieni läpi puusyiden.
Oivallan ja heti seuraavaksi muljahdan oivalluksesta ulos. Jotain olennaista on tuossa humahtamisessa hetkellisten tosien lävitse. Se on liikettä, omaa liikettä tai ympäröivän liikettä. Muljahdan sisään ja muljahdan ulos, enkä ole varma, milloin olen sisällä ja milloin ulkona. En tiedä. Joku filosofi varmaan tietäisi jotain.
