Mitä tapahtuu, jos alitajunta ottaa vallan? Antaa tulla ja mennä minkä ikinä tahansa. Mitään erityistä ainetta ei ole erotettavissa tästä faasista. Kaikki on tässä samassa ja samaa. Tämä on tätä ja juuri tässä, ei missään muualla. Minua ei ole missään muualla toisena. Olen tässä tällaisena. Tämä ei ole esitys, jossa voisin olla joku toinen. Joku toinen parempi, mielenkiintoisempi ja taidokkaampi kuin mitä nyt olen. Tämä on lähtötasoni.
Turhalta siksi tuntuisi valikoida. Ihan kuin tietäisin, mikä sana soveltuu parhaiten ilmaistavaksi. Minulla ei nimenomaan ole tietoa. Kaikki sanani kertovat tiedon ja varmuuden puutteesta. Terveyden ja turvan puutteesta, kodittomuudesta, jo menetetyistä ja jatkuvasti pois luovutettavasta. Jos minulla on jotain näytettävää, se ei ole taidokas veistos, vaan jotain muuta, sellaista mitä olen sattunut löytämään, tutkimaan, tunnustelemaan.
On ilmaistava siis se mikä haluaa tulla ilmaistuksi. Koska jos en ilmaise sitä mikä on minussa tuloillaan, se jää vain odottamaan vuoroaan, syntyy jono, ehkä tungostakin. Yksinkertaisin reitti on paras. Olipa se kuinka yleinen, ennustettavissa, tavallinen ja helppo. Se on silti tosi ja aito. Se on jotain mihin minulla on varaa.
Löydän itseni ujuttautuessani virheen lävitse. Haluaisin sanoa, ettei häpeä enää kuulu tunnevalikoimaani, mutta se ei ole totta. Elämä on tässä, ongelmat eivät lopu kesken, tämä on prosessi, painiottelu, jännittyneet lihakset; tässä en pääse rauhaan tai pysyvään tasapainoon.
