Kuuntelen musiikkia. Musiikki on tila ja ympäröivä, pilvipalvelu, minua seuraava mikroilmasto. Kävelen musiikin kanssa. Sillä lailla olen maailmassa.
En ole suunnitellut tätä ennalta. Olen avoin ja suljettu. Piiloutuminen ja paljastuminen, se on juuri tässä, kysymykset löyhänä ja utuisena rihmastona sormieni lomassa. Jos olette eristäneet verisoluistanne DNA:tanne, tiedätte mistä puhun. Se on sellaista valkoisena näkyvää löyhää rihmastoa, mistä ei saa millään otetta. Sitten kun sen saa kiinni muovipipetin kärkeen, se menettää muodottomuutensa.
En sano mitään tarkkaa. Miten ja miksi sanoisin tarkasti? En kuitenkaan ole tarpeeksi tarkka vaikka yritykseni olisi liian kova. Selitän itselleni, miksi ja miten sanoa. En voi väittää, että näkisin sen, minkä ympärille vähitellen kierryn tai mikä osa minusta kiristyy. En tunnista näitä lihaksia, käytän näitä nyt vasta ensimmäistä kertaa. Kaikki on joka päivä niin uutta.
Metsässä kuulin tänään kumman linnun. Näin sen DNA-rihmaston lentävän läpi puiden latvusten. En tunnistanut sitä, enkä osaa määritellä tuota lintua tämän paremmin. Monesti on tyydyttävä. Enempää ei ole.
