Unet ehtivät aina väliin. Ne ovat jo tapahtuneet. Ja kaikki minulle tulevassa tapahtuva on jo tapahtunut unissa. Sikäli en tunne tarvetta tapahtumille. Mutta on tarve tulla todelliseksi. Kuoria kaikki suojakerrokset ja kärventää ihoa kaasuliekillä. Tulla todellisuuden merkitsemäksi. Kulutetuksi. Tulla todelliseksi. Koko elämäni tavoittelen. Haluaisin olla ihan oikea ihminen, suoraan kosketuksissa elämään.
Jokainen sana on liikaa. Tiedän mitä sanat merkitsevät, mutta minulla ei ole mitään sanottavaa. Kun asiat ovat minulle merkityksettömiä - kun en uskalla antaa asioiden merkitä - voin sanoa vain asioita, joiden merkitys on tyhjä.
Voisipa joku sanoa minulle, minkä pisteen ympärillä tässä kuljen sokeana. Kierrän vaivalloisesti kehää kuin avaisin purkinavaajalla metallista säilykepurkkia. Aukea jo, taivu jo! Voisiko kaavani osoittaa ilman kaavan lyttäämistä, kaiken tekemistä tyhjiin. Harvat ihmiset osaavat sanoa mitään merkityksellistä. Usein kommunikaatio on pelkkää lyttäystä tai merkityksellisen lykkäystä. Vaikka puhun "harvoista ihmisistä", tarkoitan heillä kai itseäni. Projisointi on niin läpinäkyvää, etten usko voivani harhauttaa ketään. Siis itseäni?
Edellisessä kappaleessa on paljon tyhjää puhumista. Haluaisin sanoa jotain totta. Istun lattialla. Kahvia olen juonut. En ole tehnyt mitään, mistä voisi saada suoritusmerkintää tai rahaa, sellaista tekemistä, mitä olen oppinut pitämään merkityksellisenä tekemisenä. Olen istunut lattialla. Se on totta. Ei sekään ole totta. Tilanne muuttui ja nyt istun sängyllä. Tämä kaikki on liiallista, vaikka tässä on niin vähän.
Jokainen ajatus jää kesken. Aloitan ajatuksen raunalta, mutta en pääse tunkeutumaan pidemmälle. Tartun johonkin mistä näen vain reunan, mutta en tiedä ennalta, ettei enempää todellisuudessa ole. On vain ajatuksen alkio, jonka lupaus haihtuu. En saa kiinni.
