Tälläisinä päivinä kaipaan kovasti sitä, että joku tulisi sanomaan, ettei tässä ole koskaan mitään virhettä käynytkään, vaan että minäkin - kaikesta huolimatta - kuulun tähän porukkaan. Sitten mietin, että tälläisiä kaltaisiani kaipaavia ihmisiä on tuolla joka kulmassa. Kaikilla tunne siitä, että ovat livahtaneet tähän maailmaan erehdyksestä.
Sitten istun hetken paikoillani ja arka toive tyrehtyy, vaikka hetken jo luulin voivani ratkaista yhteisen kaipuun jollakin äärimmäisen yksinkertaisella keinolla, vaivattomalla eleellä, mikä saisi kuin ihmeen kautta yksinäisyyden katoamaan.
Siirrän mahdottomalta tuntuvan ajatuksen syrjään, minä ja muut kaltaiseni, kaikki erillään, siirrän tuon liian repaleisen syrjään, koska en käsitä, miten voisin rakentaa siltaa. Olen yhä huoneessani yksin ja rupean askartelemaan paperisia lumihiutaleita, mikä vaikuttaa monesti ainoalta keinolta kommunikoida ulkomaailman kanssa.
