Muistatko millaista oli piilotella kehoa saniaisten alla? Muistatko turpeen nenässä? Mikään ei ole muuttunut noista ajoista. Vihreä on yhä silmien ravinneväri. Vai sinun silmiesi metsäväri? En muista sinusta. Olet hiuksiesi peitossa. Olet poissa käyvä katse. Olet aina poistumassa minusta ihanaan uuteen uneen. Heikot kädet vievät sinua. Omasi yhtä heikot.
Klorofyllinvihreään jääkylmään orasmehuun sekoittuu sormihaavan lämmin veri. Fibrinogeeni muuntuu fibriinirihmoiksi ja rakenne on vihdoin näkyvillä. Punavihersokeita ovat monet, jos näkevät vain muotoja. Useimmat värien tapahtumat jäävät siten piiloon. Jos näkee paljon, voi olla, että on vain kuvitellut, eikä laajat näkymät johdukaan erityislaatuisesta näkökyvystä. On kuitenkin erityisiä, varmasti on, mutta kukin tavallaan.
Muistatko nenään tungetun turpeen? Iholla pystyi tuntemaan hennon puhalluksen, kun saniaislehtien alapinnan ilmarakoja ympäröivät huulisolut kutistuivat ja päästivät ulos pidätellyn hengähdyksen. Käsivarren ihokarvat taipuilivat, kuten kaikki suuret puut tuulessa taivasta vasten. Ehkä näkeminen onkin kuvittelua. Eikä rajaa tulekaan vastaan.
Metsäpoluilla kulkiessani kuusivihreän latvojen välistä tipahtelee lempeästi verihiutaleita. Jotkut kasvit viiltävät terävällä lehden syrjällä, vaikkei niille haluaisi pahaa. Siksi on lauleltava. Kasvit eivät voi tietää, jos niille ei kerro. Mitään hätää ei ole, mikä ei ole itsestäänselvyys.
Toiset kasvit kääntyvät pois auringosta. Kolmannet vetäytyvät itseensä, kääriytyvät tiukkaan kippuraan kosketuksesta. Neljännet tiputtavat siemenet jalkojensa juureen kenenkään näkemättä ja kuolevat lumen alle. Vain tälläisiä kasveja tunnen.
