Elän kaikesta huolimatta. Tämä on minun mantrani.
Minulla oli tarkka kuva itsestäni, olin saanut vihjeitä siihen, millainen elämästäni pitäisi tulla, millaista elämän pitäisi aina olla. Omaksuin kaiken mukisematta, ilman vastarintaa, otin avosylin vastaan kaiken. Olin juuri sellainen kuin piti olla. Opin erinomaisesti sen mitä kirjat ja opettajieni suut kertoivat. Olin liian hyvä oppilas.
Ei ole olemassa totuuksia, jotka voisi omaksua ilman kokemista. Aivan kuin totuus olisikin ystäväkirjan sivulle raapustettu värssy - mikään ei ole yhtä tyhjää kuin tyhjät sanat, asiat joita ei tarkoiteta.
Totuus, jos sellaisesta haluaa puhua, on kouriintuntuva tuntuma elämästä, kokemuksen käsittelemä ruumis ja ajatus. Vihlovien selkänikamien todellisuus.
Kun katson peiliin, enkä näe siellä itseäni, pitäisikö minun ajatella, että vika on minussa ja elää päivittäin kauhuelokuvaa peilitalossa. Vai voinko ajatella, että peili on viallinen ja voin kasata kotitielleni kaikki maailman peilit ja polttaa ne roviolla.
Kuinka paljon olenkaan satuttanut itseäni yrittämällä epätoivoisesti hahmottaa peilikuvaani teistä. Kukaan ei kertonut minulle, että olen todellinen ihminen, ihan oikeasti olemassa.
Nyt siis elän, vaikka en niin kuin minun pitäisi elää, niin kuin suunnitelmissa luki. Enkä ole ollenkaan sen näköinen, millaisen kuvan itsestäni huolellisesti mieleeni piirsin. Olen ihan toisenlainen, kaikenlainen, ei sitä kovin tarkasti kannata määritellä millainen on. Nyt olen, se on tärkeintä.
