En kirjoita enää paljoakaan. Mikään sana ei ole minun omani. Lainaan kaikki sanat. Vaikka kirjoittaisinkin, kuten tässä teen, mikään sana ei ole minun. En tiedä, mikä tämä prosessi on, mitä vaikutteita tähän sisältyy, keneltä lainaan, ketä matkin. Ehkä minut on huijattu ostamaan jotain mitä en tarvitse. Ehkä olen ostanut sanoja humalassa, ihastuneena, pinnallisesti vaikuttuneena. Ei ole kuitenkaan merkitystä, miksi olen tässä, miten olen tähän päätynyt, mitä muiden motiivit olivat, kun myivät minulle käytettyjä ajatuksia ja kuluneita sanontoja. Olen tässä ja minun on oltava tässä. Valitsen tämän tai olen tässä pakotettuna, sitäkin mietin. Valitsemmeko olemisen?
Minun ei tarvitse juuttua siihen, miten olen tähän tullut, sillä se ei kannattele tässä olemista, eikä se edistä hyvinvointiani. Huomaan, että kaikesta hämäryydestä ja sivupoluista huolimatta: pyristelen kohti tyytyväisyyttä, tasapainoa ja maailmassa toimimista. Lopulta haluan toimia hyvin itseäni ja ympärilläni olevaa kohtaan.
Jos minut on huijattu ostamaan käytettyjä ajatuksia, eikö silloin kaikki ajatukset olekin yhtä lailla myynnissä ja ostettavissa, ja myyminen ja ostaminen on kaikissa tapauksissa yhtä lailla valheellista vaikuttamista. Mutta miksi minun olisi epäiltävä jokaisen kauppiaan motiiveja? Mitä hyötyä tai huvia siitä olisi minulle tai kauppiaalle? Yhtä hyvin voin vain todeta ääneen: käymme kauppaa sanoilla ja ajatuksilla, ja tässä kukin yrittää kohti omaa tyytyväisyyttä. Ja usein yhden tyytyväisyys tarkoittaa myös toisen tyytyväisyyttä - ehkä tämä on naiivia, mutta miksei asia voisi olla näin, yhtä hyvin näin kuin jotenkin toisin.
Ajatus siitä, että voisin kirjoittaa uuden maailman, tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Miksi yksinäisissä kuvitelmissani haaveilisin kirjoittavani ainutlaatuista, uusia sanoja? En ole suurempi kuin kukaan, enkä ole suurempi kuin se mitä tässä olen.
Tavallaan kirjoittaminen tuntuu siis turhalta. Olen tässä, ja silti haluan vielä varmuuden vuoksi todentaa sen kirjoittamisella, mikä on kuitenkin ihan jotain muuta kuin tässä olemista! Mikään sana ei tule Minusta, ja silti jokainen sana on tässä, koska juuri Minä olen. Minä, itse, ego, "kirjoittaminen kuolemisena", määrittelevä pohdinta näkyy minulle etäisenä ja hämärärajaisena. Laskentakoneistolleni analyysit ovat liian raskaita. Ja olenhan pääasiassa tunnelmoija (eli vapautan itseni analyyttisista operaatioista). Tai sitten olen pääasiassa analysaattori, ja joudun aina kaikessa harjoittelemaan analyyseista irrottautumista; minun on perusteltava itselleni, miksi riittää se, että kertoo miltä tuntuu, ilman lähdeviitteitä tai tieteellisesti toistettavaa testiasetelmaa.
Tavallaan tämä on pelkästään yhden ihmisen henkisen kehityksen polku. Yksinkertaisimmillaan: tämä on polku, jalanjäljet rantahiekassa, ihan kohta pois huuhtoutuva. Ilman monimutkaista pyrkimystä. Tämä ei ole taidetta, psykologiaa, historiaa, tarinaa - eikä varsinkaan totuus maailmasta. Tulee mieleen, kuinka vaikeaa tarinoiden kirjoittaminen on. En tavoita juonta, toisiaan seuraavia tapahtumia, alkua, kliimaksia, loppua, elämä on minulle kai jotain muuta.
Mikä tekee sanasta minun sanani, oman? Onko "suuhunsopivuudelle" ehtoja? Oma sana on sana, jota käyttää ajatuksissaan joka päivä vähintään viidesti? Entä saanko käyttää sanaa, jota joku muu käytti juuri hetki sitten, vai pitääkö odottaa varoaika, kunnes sana vapautuu taas käyttöön? Joskus tuntuu, että mikä tahansa sana on minun sen hetken kun sitä käytän, jos pystyn tekemään siitä omani. Joskus tuntuu kuin jokainen sana olisi lainassa oleva alusvaate, ei minun, silti lähellä minua ja minulle jotenkuten, hyvin tai huonosti, sopiva.
Keittiössä leijailee ötököitä. Kärpänen imeskelee kärsällään ylikypsästä hedelmästä pöydälle valunutta nestettä. Läppäri on kämmenten alla ylikuumentunut. Esineet eivät toimi kuten niiden pitäisi toimia. Muuten ihan ok.
