Joskus unohdan, että olen yksin tielläni, juuri tällä tiellä. Luulen, että koko maailma kulkee juhlavana paraatina kanssani juuri tällä kulkemallani tiellä. Virheellisesti ajattelen, että koko ihmiskunta - ja lintumaailma - tukee matkaani ja kasvuani ihmisenä. Saan usein kokea tuon oletuksen rapisemista. Polkumme pelkästään risteilevät, eivät ole yhteneviä.
Mitä lähempänä olen toisia ihmisiä, ja mitä tiukemmin tarraudun ulottuvillani olevaan syliin, sitä vaikeampi minun on jatkaa matkaani ihmisenä. Mitä syvemmälle katson toisiin silmiin, sitä vähemmän näen ympäristöstäni. Katsesäteemme muodostavat tarkkarajaisen urien verkoston, mikä tekee liikkumisestani jähmeää ja hidasta. Tilani vähenee ja liikeratani pienenee. Kun katson toisiin ihmisiin ja kun minuun katsotaan, en pysty kääntämään päätäni suuntaan tai toiseen menettämättä katsekontaktia.
Katse on sitova sopimus. Katse velvoittaa vastavuoroiseen todellisuuden tunnistamiseen ja hahmotteluun, ja on aina kompromissinkaltainen.
Silmäparien verkostossa liikkuessani menetän sisälläni orastavat hiljaiset ajatukset ja toiveet. Ulkopuolellani oleva on useimmiten voimakkaammin, moni- ja kovaäänisemmin olemassa kuin sisäpuolellani vasta tietoisuuteen tuleva. Arkinen meno harvemmin ruokkii sisällä olevia heikkoja ääniä. Yhteydessä toisiin minulle annetaan väkisin todellisuutena pidetyn ihmismaailman rajat ja lavasteet - tästä päälleni vyöryvästä lahjasta minun odotetaan olevan kiitollinen - enkä näe enää lintuja, pilviä, puita, tuulta.
Katoan helposti toisen ihmisen sisälle: odotuksiin, oletuksiin ja mielipiteisiin. Minusta tulee standardi-ihmisen peilikuva. Toimiva mutta tyhjä ja jalaton. Jalkojeni tilalla on sosiaalisia uria pitkin kulkevat pyörät. Minusta ei tule standardi-ihmisen ruumiillistumaa, sillä kenestäkään ei voi tulla sillä lailla läpeensä mallikelpoista. Eikä minusta tule minua. Joukossa katoan, olen tietysti onnellisen kevyt, kun en ole olemassa itsenäni omilla jaloillani, ainakin ajoittain. Ei-olemassaoleminen tulee kuitenkin lopulta raskaaksi ja tukalaksi, koska olen jo siinä iässä, etten saa ravintoa napanuoraa pitkin. Minun on pureskeltava.
Kun tarraudun kuluvaan ruumiiseeni, toisiin kehoihin ja mieliin, kauniisiin ajatuksiin, turvallisiin olettamuksiin, sitä enemmän kärsin, koska en kestä menettämistä - miksei menettäminen voisi yhtä hyvin olla vapaaehtoista luopumista, joka tehdään iloiten.
