2.10.2014

syyllistämistä

Jos uskoo kaikkien asioiden väliseen riippuvuuteen, silloin syyllisiä ei ole tai kaikki ovat syyllisiä. Järkevänä ihmisenä sanon, ettei kukaan ole syyllinen, sillä olemme kaikki yhtä ympäristömme kanssa. Olemme ympäristömme tuotteita ja tuottajia, yhtä lailla ovat ympäristömme muodostavat ihmiset, ilmiöt ja rakenteet oman ympäristönsä tuotteita ja tuottajia.

Jos voidaan jättää järkevänä oleminen syrjään, esimerkiksi jos kipu on liian suuri kestettäväksi - mitä järkevyys selkäytimen vihlonnalle voisikaan - silloin olemme yksin maailmamme keskipiste ja silloin sisimmässämme etsimme syytä, suuntaa johon osoittaa murtuneen sormemme. Voimme vaistonvaraisesti, toissijaisia ovat tosiseikat näissä asioissa, nimetä syyllisen, vaikka järkevinä ihmisinä emme ääneen ketään syyttäisikään.

Kivusta saamme sen ylirationaalisen voiman, jonka turvin ylittää järkevyyden rajat. Kipu oikeuttaa kaikki ajatuksemme ja tekomme. Maailmassamme on vain kipu ja kivun tuntija, minä, kaikki muu ympärillämme on vierasta toiseutta. Keskittyessämme pelkästään omaan kipuumme, emme näe toisten ihmisten kipua. Jos emme näe toisten ihmisten kipua, emme voi jakaa omaammekaan. Silloin olemmme todella yksin. Olemme unohtaneet kaiken ykseyden. 

Toisten ihmisten kivun ymmärtäminen lievittää omaa yksinäistä kipuamme. Emme ole yksin, sillä voimme jakaa. Jakaminen ei ole välttämättä sanallista ja älyllistä. Harvoin kai on kyse älyllisestä jakamisesta, kun jaamme heikkouksiamme ja olemukseemme piiloutuvaa käsittämättömästi kivistävää. Sosiaalisessa kontekstissa on vaikeaa sanallistaa kipua, jota emme pysty itse tietoisesti hallitsemaan ja kesyttämään. Emme voi poisselittää kipua analysoimalla kausaliteetteja. 

Kivun jakaminen vaatii uskallusta. Oman kivun ulkopuolelle astuminen ja toisten kivun näkeminen tuo kuitenkin lohdutuksen. Jakamisen kautta ehkä jopa tunnemme myötätuntoa muita ja itseämme kohtaan.