Kun minusta tuntuu, ettei minua ole, ainoa paikka, johon voin mennä on kirjoittaminen. Voisin toki tehdä muutakin, josta olisi minulle lähinnä vain haittaa. Kirjoittaminen on siten vähiten haitallista mitä voin tehdä. En usko, että tätä olotilaani voisi ottaa kukaan ihminen vastaan. Koska ihmiset ottavat vastaan jotain mikä on, eivätkä sitä mitä ei ole. Ihmiset tietävät toisistaan sen mitä sanotaan, elehditään, tehdään ja ollaan. Kaikki mitä ei ole, sitä ei ole. Ja vaikka joku pystyisi tunnistamaan olotilani, en itse osaa muuntaa oloani toiselle välitettäväksi, sosiaalisesti hyväksyttävään muotoon. Oloni muuntaminen puheeksi ja teoiksi johtaisi pelkästään väärinkäsityksiin.
Oloni pysyy minussa sellaisenaan kuin se ruumiissani ja mieleni rakenteissa esiintyy, sellaisena kuin se minulle tuntuu. Se siitä. En voi sille mitään. Voimattomaksi itseni tunnen, enkä usko että kukaan toinenkaan olisi tarpeeksi voimakas, tarpeeksi pitkäkäsinen, tarpeeksi kiinnostunut auttamaan, ojentamaan syvälle minuun, koska sitä se vaatisi, sotkeutumista, likaista sekaantumista toisen ihmisen asioihin, vaikkei se jokaisella mittapuulla olisikaan paljoa.
Nukun paljon. Näen unia, joissa toistuu elämäni tapahtumat eri teemoissa. Unissani esiintyy ihmiset, jotka eivät enää ajattele minua, mutta jotka ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näen unia, joissa tapahtuu, ja herään päivään, jonka lävitse uinun. Kaikki on väsymystä.
Kun minusta tuntuu, ettei minua ole, etten saa keneenkään yhteyttä, että päiväni menevät hukkaan, enkä saa mitään aikaan, en etene, etten ole olemassa edes sen vertaa että olisin jotain, silloin palaan kirjoittamaan. Kirjoitan ajatukset ja tapahtumat, jotka eivät tapahdu, joita en näe, kirjoitan ihmisille, joita en voi koskettaa, ja ihmisille, joille en voi puhua. Kirjoittaminen on melkein jotain, ja sellaisenaan lohdullista.
