Ehkä jatkan jostain mihin jäin. Kirjoitan keskellä sumua, ja ajatukset, joita en tiennyt minulla olevan, tulevat esiin. Tunnustelen esille tulevaa. Voin tunnistaa muotoja ja virtauksien suuntia. Voin yhdistellä ajatuksia, luoda siltoja niiden välille - loogisuuden lisääminen ja paikoilleen loksahtamisen ääni tuottavat minulle mielihyvää.
Kirjoittaminen voi olla mieltä selventävää. Yhtä lailla voi kirjoittaminen lisätä sekasortoa mielessä ja edelleen toimeenpantavassa kouriintuntuvassa todellisuudessa. Kirjoittaminen voi tuottaa harhoja ja kuvitelmia. Kirjoittaminen voi estää todellisuuden ymmärtämistä, asioiden näkemistä niin kuin ne ovat. Kirjoittaminen voi johtaa virheajatuksiin, sattumanvaraisiin mielleyhtymiin, vääriin mielikuviin, jopa vääriin tekoihin. Mutta miksi puhun virheistä? Onko mitään sellaista kuin virhe?
Niin, ehkä tässä yhteydessä ei sovi puhua virheistä tai väärästä ja oikeasta. Mutta yhtä lailla kuin kirjoittamista voi käyttää ajatusten selventämiseen ja järjestelyyn, kirjoittaminen voi toimia ajatusten kattilan hämmentäjänä, sekoittajana, epäjärjestyksen ja kaaoksen luojana. Kirjoittaminen ei ole pelkkää asioiden ja olioiden järjestelyä ja lajittelua, vaan se tuottaa jotain uutta, ja tekee sen tietyin ehdoin tietyssä muodossa. Kirjoittaminen ei siten tuota mitä tahansa, vaan tietynlaista bulkkituotetta.
Ehkä puhun virheistä, koska kirjoittamisen suhteen minulla on tarkka käsitys siitä, mitä sen pitäisi olla, ja mitä sen ei pitäisi olla. Kirjoittamisen pitäisi pyrkiä hahmottelemaan ihmisen todellista kokemusta. Ideaalimuodossaan kirjoittaminen on väärien käsitysten, valheiden, ennakkoluulojen, pelkojen, turhien turva-aitojen, kulissien, valekasvojen, meikin, ihon riisumista. Toisaalta on käsitys taiteesta unohtamisen ja kuvittelun välineenä ja mielen kiihottajana, mikä vie pois todellisesta ja vaivalloisia toimia vaativasta arjesta. En tiedä aina kummalla puolella olen: todellisuuden paljastamisen vai uinumisen puolella. Tunnustan: uinun, koska olen laiska, mukavuudenhaluinen ja pelkään kipeää ja tuhoutumista.
Tarinat ovat vaarallisia. Kirjoittaminen voi tuottaa kaaosta kouriintuntuvassa todellisuudessa, jos kirjoittaa todellisuutta tarinaksi, mitä yrittää elää todeksi. Eläminen ei ole tarinan elämistä. Kirjoittaminen pakottaa sisältönsä lakiensa alaiseksi. Tarina on väkivaltainen. Tarina etsii itselleen alun, keskikohdan ja lopun, vaikkei se vastaisikaan kokemusta todellisuudesta. Elämä voi alkaa keskeltä kaikkea, loppua töksähtäen puolitiehen, olla alkamatta, jatkua loppusanojen jälkeenkin. Kihisevä elämä ei noudata tarinan juonta, kielioppia tai pysyviä määritelmiä, siksi eläminen ei mahdu tarinaksi, ja siten yritys selventää asioita kirjoittamalla voi viedä kauemmas harhapolulle.
Kirjoittamisen tuottama sekasorto, sotkut, harhat ja kuvitelmat - siis nämä vääränlaiset tai virheelliset kirjoittamisen tuotteet - aiheuttavat ihmiselle lopulta murhetta ja onnettomuutta. Kärsimyksen kautta tulee oppiminen, ja ehkä myös selkeys. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole yksioikoisesti ja suoraviivaisesti mieltä selventävä puhdistusriitti.
