On muistettava palata pelkkään olemiseen, aistein havaittavaan, ruumiin tuntemuksiin, vuorokaudenaikaan, sääilmiöihin, ympärillä näkyvään, ympärillä kuultuun - tämä havaitseminen on tehtävä ilman arvostelua, lajittelua huonoon ja hyvään, tylsään ja kiinnostavaan, epäoleelliseen ja keskeiseen.
Havaitseminen on tehtävä ilman tunteita, jotka eivät havaittuihin kohteisiin kuulu. Kohteisiin liittyvät ajatukset ja tunteet tulevat omalla painollaan esille, ilman että kohteisiin peilaa hetkellisen voimakkaan mielentilan, kuten pahan olon tai hyvän olon. Hetkellisen mielentilan peilaaminen kohteisiin ei kerro kohteista, vaan nimenomaan tunnetilan vallassa olemisesta ja viehätyksestä peilata itseään jokaisesta vastaantulevasta kohteesta. Tällöin näkee kaikkialla pelkkää itseä. Mutta peilaaja on itseään toistava suljettu luuppi, joka ei altistu uusille näkökulmille ja vaikutteille, vaan suojaa omaa samana pysyvää tapahtumistaan.
Omassa suojelevassa luupissaan tapahtuminen on sokeaa toisten erilaisuudelle, joka on todellista. Kaikki ei ole samaa. Kaikessa ei ole kyse itsestä. Hyvin vähän (jos lainkaan?) on itseä. Itse on osanen, ei kokonaisuus.
Kun itseään toisista peilaava itseriittoinen luuppi törmää kouriintuntuvassa todellisuudessa erilaisuuteen, sitä ylläpitävä tasapaino järkkyy. Sen on torjuttava erilaisen vaikutus itseen. Jottei peilaajan tarvitsisi kohdata omaa riittämättömyyttä, osasena olemisen osaa, se voi yrittää murskata toisen erillisyyden tai kieltää toisen erilaisuuden.
Peilaamiselle on tarvetta, se palvelee omien tunteiden tunnistamista. Haluan kuitenkin nähdä, mitä kaikkea mahdollista onkaan nähtävissä, jos mielentilan siirtää hetkeksi syrjemmälle. Tarvitsen itsetarkkailun vähentämistä, itsessä olemisen vähentämistä. On siirrettävä painopiste itsen näkemisestä siihen, että olen itse näkemässä ympärillä olevaa. Tavoittelen asioiden näkemistä. Se voi onnistua vain, jos katson mitä kohteet ovat sellaisenaan, enkä aseta itseäni kohteisiin.
