Haukkovaa kauhua olla lähellä toista, eikä tavoittaa tästä mitään. Sen tajuaminen, ettei toinen kuitenkaan ymmärrä, vaikka kuinka avaisi itsensä ja näyttäisi jokaisen kokemansa asian, lauseet rautalangasta vääntäen.
Kauhua olla yksin omassa kehossa ja kokemusten jatkuvassa virrassa menneestä nykyiseen, yksin tuon virran todistajana. Kuinka emme kohtaa, näe toisiamme, tunne toistemme tuntemuksia, koe toistemme kokemuksia, emme voi asettua toistemme kehoon, ihoon kuin kokovartalouimapukuun ja sukeltaa toisena olemisen veteen ja palata sitten takaisin itseen ymmärtäen täydellisesti, mitä toinen on käynyt lävitse ennen saapumistaan tähän pisteeseen, missä seisomme vastatusten, arvoituksina toinen toisillemme.
Vaikka kuinka huutaisimme, emme kuule toisiamme. Olen yrittänyt kuulla kaiken, enkä vieläkään ymmärrä mistä on kyse.
Lähelläsi maatessani minua kylmää. En ole kokenut rauhaa enkä lohtua toisen ihmisen vierellä.
Katson kuinka avaruusalukseni seinämään on repeytynyt aukko ja tuosta aukosta ilma karkaa mustaan avaruuteen, mikä on kaikesta tyhjä, tiedostan tukehtumisen tulevan pian, eikä mitään ole tehtävissä.
Olen niin levoton ja sinä tyhjä.
