Lounaspaikassa pöytääni istuu mies. Jeesus on kutsunut hänet maailmaan. Hän on saanut tehtäväkseen hoitaa ihmisiä. Minua hän ei hoida, sen sijaan hän tenttaa minua. Mitä hyötyä on tieteestä ihmisille, tavallisille ihmisille? Mitä käytännön hyötyä? Tuoko tiede merkityksellisyyttä elämään?
Hymyilyttää, sillä en ole muuta tehnytkään kuin kysynyt itseltäni noita kysymyksiä. Suurimman osan ajasta vietän epäilemässä tekojani ja ajatuksiani, en ehdi tekoihin asti, joten tekoja minulla ei olekaan, ainoastaan epäilyitä. Useimmiten en jaksa ryhtyä keskusteluun edes itseni kanssa ja tyydyn olemaan turha.
Mies syö salaattiaan, tonkii salaatista oliivit lautasen reunalle, ja hänet on kutsuttu elämään. Hän on kiinni todellisen elämän suurissa kysymyksissä, aivan kuin hänellä olisi yksinoikeus syntymään ja kuolemaan. Tämä saa minut miettimään, ehkä minä olenkin jotain elämän ulkopuolella olevaa, ja kuolema tulee vasta sitten kun on tullakseen, ja tämä elämä, mitä päivästä toiseen elän on syntymän ja kuoleman, todellisen elämän tavoittamattomissa, eikä suuntani ja tekojeni merkityksellisyys pitäisi vaivata mieltäni, sillä en ole edes ihminen.
Olen kuitenkin miehelle kateellinen. Miksei kukaan kutsunut minua? Puuhastelen pikkumaisten asioiden parissa todellisuudesta kaukana. Enkä tunne eläviä enkä kuolleita.
Palautan tarjottimen ja kävelen ulos. Pysähdyn, en tiedä minne mennä. Haluaisin jäädä seisomaan tuuleen. Kävelen useamman tunnin päämäärättömästi kaduilla ja kaupoissa. Ostan Stockmannilta sukkahousut.
