En ymmärrä, missä sinä olet. Olen etsinyt iholta.
Jos olisin vielä asteen konkreettisempi olemassaolemisen kysymyksessä, olisin sarjamurhaaja. Leikkelisin uhrini auki etsiessäni läheisyyttä syvältä ihmisestä, tämän ruumiista, kun en ymmärrä missä se on, siis läheisyys, sen kokeminen, toisen kokeminen, itsen kokeminen, missä ne ovat, missä paikassa ne ovat? Sydämessä, aivoissa - ehkäpä mantelitumakkeissa selvitetään kaikki tuntemisen kysymykset - sukupuolielimissä, verenkierrossa? Sielussa, mutta mistä sielu löytyy, eihän sitä edes ole?
Onko läheisyyden synnyttäjä sydänlihaksen toistuva jännittyminen ja rentoutuminen, nesteen kiertoliike, sähköisyys, biokemia? Solujen kalvoreseptoreiden toimintamekanismeissa, hahmottuuko kaikki, jos tarkennan mitokondrioihin ja elektroninsiirtoketjuun, sieltäkö sen löydän, mikä meitä yhdistää, missä olemme yhtä, tarkennan aminohappoketjuun, avaan tiukasti pakatun kromosomirihmaston koko laajuudeltaan, jotta näkisin yksityiskohdat, paneudun DNA:n histoniasetylaatiokoodiin, sielläkö ymmärrämme toisemme, missä?
Jos tiedänkin järjestyksen, sanojen järjestyksen, geenieni järjestyksen, nukleotidien järjestyksen, minulla ei ole aavistustakaan semantiikasta.
Tarkennan epigeneettisiin vaikuttamisen mekanismeihin, missä tämänhetkiset valinnat muokkaavat eteenpäin ojentamaamme todellisuutta. Ja mietin, milloin ymmärrämme tämänhetkisen luovan tämänhetkistä toisaalla? Kuinka tämä hetki tässä käsissäni ei ole minun, vaan jotain mikä on luotu menneisyydessä edellisten sukupolvien valinnoilla? Kehoni muistaa, mitä isoäitini söi, vaikka en missään elämäni vaiheessa tule mahtumaan isoäitini mustaan hääpukuun.
Miksi muisti on lyhyt? Se katkeaa jossain kohdassa. Pätkii. Sensuroi. Muistaminenkin on riippuvaista tahdosta. On tahdottava muistaa ikävät asiat, yhtä lailla tylsät ja arkiset.
Milloin ymmärrän, että minun tuntemani on yhtä lailla toisen tuntemaa. Väkivalta itseäni kohtaan on väkivaltaa jokaista ihmistä kohtaan. Ja väkivalta toista kohtaan satuttaa minua yhtä lailla. Milloin muistamme, ettemme ole erillämme ja itsenäisiä?
Missä kohtaa tuntisin sinut? Voinko koskaan koskettaa ketään, vai humahtaako käteni aina läpi aavekehosi toiselle puolelle, kun yritän silittää kipeää selkääsi?
Onko iho se raja, joka meitä erottaa? Jos ihon ottaa pois välistä - turhana eristeenä välillämme - ja painaudumme vereslihalla toisiimme, tuleeko meistä yksi ihminen, jolla on kaksi toisiaan vasten takovaa kivikalloa ja kaksi toisiinsa hakkautuvaa pelästynyttä sydäntä? Kirvelevässä syleilyssämme lihassäikeemme sulavat yhteen ja jossain vaiheessa hiussuoneni kaivautuvat sinun lihaasi sinua hapella ruokkien, verisuonistomme kohtaavat muodostaen yhden suuren haarautuneen suljetun putkiston, missä ei voi erottaa, mikä verihiukkanen tai valkosolu on peräisin keneltäkin ja kuka tämän talon on maksanut tai kumpi täällä tekee enemmän kotitöitä tai kummalla on korkeampi asema yhteiskunnassa? Eikä minua sellaisena kuin itselleni olen, sellaisena en enää esiinny. Olemme olemassa vain suhteessa toisiimme, julmina ja ehdottomina.
Tämä on synkkä fantasiani, minkä toteuttamista yritän välttää, sillä toteutuminen tarkoittaisi oman olemassaolemiseni loppumista.
En ymmärrä, missä olet. Ja mikä minä olen suhteessa sinuun? Mikä minä olen sinulle? Missä minä olen sinulle? Minäkin, missä minä olen?
Mitä jos pisteitä ei ole, on vain kysymysmerkkejä?
