Haluaisin heittää itseni menemään. Olen väsynyt reaktiooni, joka toistaa itseään. Tässäkin vanhat sanat kirjoitetaan uudestaan.
-
On vaikeaa olla auki elämälle ja ihmisille joka hetkenä; on vaikeaa antaa jokaiselle mahdollisuus. Usein on väsynyt, eikä jaksa yrittää. Jos en jaksa yrittää, takerrun. Annan itseni usein olla väsynyt ja jaksamaton, ajattelen, että olen tänään jo kokenut tarpeeksi, tänään minun ei tarvitse kuunnella herkeämättä ympärillä tapahtuvaa; minun ei tarvitse muuttaa mieltäni tai ymmärtää ja tulla toisia ihmisiä vastaan. Saan olla kiinni, eikä minun tarvitse reagoida.
Laskelmoin. Suojaan itseäni jokaisesta kulmasta. Samassa menetän kaikki mahdollisuudet muuttua. En tule vaikutetuksi. Pyrin epätoivoisesti hallitsemaan asioiden kulkua ja ylläpitämään tiettyä tilaa, jota en kuitenkaan saa pysymään minussa.
Yritämme pitää saman muodon, mutta tuon muodon sisällä kiemurtelemme, taivutamme mielenjäseniämme, aineemme on levoton. Meidän ei tarvitsisi murtaa luitamme niin usein vain estääksemme omaa kasvuamme. Meidän ei tarvitse pitää kiinni yhdestä muodosta. Kasvun ja muodostumisen pitäisi vain tapahtua.
Yhdestä muodosta luopuminen on opeteltavaa. Joskus pitää heittää itsensä menemään. Kuin roskan heittäisi. Yhtä haluttomana tarrautua poisheitettävään. Tai mitä tapahtuu, jos tarrautuu siihen minkä heittää pois?
Asioiden tila on luopumista, riisuuntumista, paljastumista, väliaikaista, muuttuvaa. Mitään muuta tilaa asioilla ei ole.
-
Puhuminen on helppoa. Mistä tahansa puhuminen on helppoa. Omista heikkouksista ja virheistä puhuminen on sekin helppoa, jos puhuu kuin ottaisi taskusta esille avaimet, kännykän, matkakortin, lompakon ja jauhaisi purkkaa.
-
En puhu tässä mistään muusta kuin itsestäni. Ja jos puhunkin toisissa ihmisissä näkemästäni, senkin teen omakohtaisen tunnistamisen kautta.
