Olen kaukana ihmisistä. Ei sillä ettenkö näkisi ihmisiä. Olen ihmisten kanssa, puhun heille, olen siinä tai tässä, kerron kaiken ja usein liikaa, päästän tuosta vain lähelle. Annan ihmisten tulla ja mennä. Heitä tulee ja menee. Olen auki, iloinen ja surullinen, enkä halua väittää olevani mitään muuta kuin mitä olen. Tulee ja menee, muttei sellaista onnea ja merkitystä ihmisissä. Hekin etsivät.
Olen paikka jossa olla. Minulle voi olla auki, iloinen tai surullinen. En tiedä miksi minun pitäisi sanoa toisille, mitä kenenkin pitäisi olla, mitä naamaa näyttää, mitä juttuja jutella. Miksi vaatisin mitään. Paikassa ollaan ja sitten sieltä lähdetään, jos tulee lähdön aika. Se siitä. Ihmiset tulevat ja menevät, se on surullista ja iloista. Paikka ei voi pitää ketään tai valita ketään. He tulevat ja lähtevät. Mistä pitäisin kiinni, kun sydän etsii aina.
Olen tavoittamattomissa sillä tavalla että puistattaa. Katson aiemmin kokemaani läheisyyttä ja minua puistattaa, miten kaukana olen ollut, miten pitkä välimatka ja vuosikausia minun ja toisen välillä, ja kuinka olen tulkinnut sen silti läheisyydeksi.
En tiedä miksi pitäisi valita, millä perusteella pitäisi valita ihmiset ympärille. Ihmiset tulevat jos tulevat ja lähtevät jos lähtevät. Voin antaa jotain, mutta vain jotain, eikä se ole paljon. Kun ihmisille selkenee, mitä voin heille antaa, he tekevät päätöksen, sovinko suunnitelmaan vai onko parempi jatkaa matkaa. Kuljemme toistemme lävitse. Astumme kehojemme lävitse uuteen todellisuuteen, missä näemme asiat toisessa valossa - tarkemmin tai sumeammin.
Olen kaukana, sillä en voi antaa paljoa itsestäni, enkä tiedä kuinka kauan tilanne pysyy, milloin se tulee toiseksi.
