Sinä katselet katettua illallispöytääni. Kuin arvosteleva jumala.
Kaikki mitä teen on riittämätöntä. Teen asiat vääristä syistä. Motivaationi on ollut jo alunperin tahrittu. Tai liioittelen.
Sanot, ettei illallispöytäni riitä pyhäksi. On kuolema, siis miksi syödä.
Ja jos on syötävä, se on tehtävä vaatimattomasti ja koreilematta. Ruoka on ruokaa. Kaaliraastetta.
Käymme tätä äänetöntä keskustelua jatkuvasti.
Aivan kuin kuolema olisi täällä tärkein. Asetat kuoleman jalustalle ja kömmit sen jalkojen juureen kangistumaan. Vaikka pitäisi siivota ja kolata lumet.
Aivan kuin se ei koskettaisi jokaista elävää ihmistä yhtä lailla kuin sinua. Aivan kuin kuolema olisi täällä pelkästään sinua varten, etkä jaksa nostaa päätäsi ja huomata, kuinka ihmisiä lakoaa ympäriltäsi.
Voi olla, ettet ole oppinut käyttämään ääntäsi, ja hiljaisuus on ollut joskus ainut puolustuskeinosi.
Hiljaisuus on voimakasta vallankäyttöä, eikä se merkitse alistumista ja häviämistä.
Kuulen, ettet sano mitään, kuulen sen yhtä hyvin kuin jos huutaisit korvaani.
