ääni sisälläni

Jos tulisin näkyväksi, en menettäisi ääntäni. Sisälläni ääneni on ehdottomasti olemassa. Vapaa kaikesta. Tavoittamaton ja silti läsnä. Minun ei tarvitse tavoitella paljoa, koska tiedän, että saan äänen käyttööni aina kun sen tarvitsen.

Kun teidät tapaan, en puhu äänelläni. Joskus puhuin hänelle käyttäen sisinpäni ääntä, mutta hän ei ymmärtänyt minua, enkä minä häntä. Aivan kuin sanat olisivat tuhansia pieniä irtokarkkikorvia, punertavia tai vihertäviä, jotka kuulevat välittömästi ymmärretäänkö niitä vai ei. Aivan kuin suuni puhuisi korvasi huulilla. 

Ihmisten kanssa on oltava muodollisesti. On opittava jengitervehdykset, kädenpuristuksien merkitykset ja sanat jotka tarkoittavat jotain muuta kuin mitä saattaisi luulla. Ihmiset vakuuttelevat tai huutavat jotain muuta kuin tarkoittavat ja samalla vaativat olemuksensa täydellistä ymmärtämistä. 

Ihminen on nähtävä epäselvästi. On siristettävä silmiä, silloin asetelmasta hahmottuu valot ja varjot selvemmin. Tällä tavalla voimme oppia piirtämään.

Mutta ei ole yhtä tapaa piirtää. Joskus piirrän katsoen pelkästään mallia, ilman että katsoisin kättäni, kynää tai paperille muodostuvia viivoja. Voin nähdä ihmisen uudella tavalla silmän ja käden näkö-hienomotoriikka-klikistäni vapautuneena, siinä on aidon ilon aihe.

Moni tietää, minkälaiset kokemukset johtavat ihmisen äänen kerääntymiseen kuoren sisälle. Tietyt tapahtumat ajavat äänen ikuisesti turvaan, minne kukaan ulkopuolelta ei pysty vaikutuksellaan yltää.

Ääni juoksi kovaa ja niin kauas kuin syvälle vieviä spiraaliportaita pystyi, ja jäi pysyvästi sisälle piiloon, sisimmän sisimpään sisukseen, siellä se on kaukana muodollisuuksista ja ihokontakteista. Se jäi sisälle, ja sen lähelle voin hakeutua hakemaan lohdutusta. Voima vapautuu ja leviää minuun sisältäpäin.