On katsottava mitä linnuista on jäljellä. Onko luitakaan, epäilen.
Mutta mitä minä voisin tästä maailmasta mukaani varastaa, täällä eläessäni, tästä paikasta itseäni keräksi keriessäni. Kun mikään laatu tai määrä ei ole erityisesti minua.
Olen askel, joskus tekemättä jätetty, joskus pelkästään kuviteltu askel. Minua on uskallukseni sanoa tai olla sanomatta.
En halua sulkea itseäni ulos, enkä halua jäädä tapahtumatta.
Enkä halua sulkea elämää ulkopuolelleni. En voi niin kauan kuin henki kulkee. Jos vain olisinkin pelkkä ruumis!
Haluan olla yllätys itselleni. Täysin käsittämätön suunnitelematon tapahtumien ketju.
Haluan oppia toivomaan hyvää. Joka päivä rukoilla ja toivoa. Sillä lailla haluan elää. Kärsivällisesti, joskus kipeät jalat ulos kengistä heittäen. Parahtaa. Ja sitten taas rukoilla ja toivoa hyvää.
Rakkaus ei ole valkea posliinilintu, vitriinissä istuva lasilintu, kristallisydän. Rakkaus on elävä ja värisevä, alkava ja loppuva olio. Sillä on kaikki elävän olennon ominaisuudet ja kehotoiminnot. Meillä on värittävät silmät, jotka sävyttävät asiat vulgaareiksi tai klisheisiksi.
Rakkauden edessä on oltava vahvajalkainen ja tarkkanäköinen. On tiedettävä itsensä. On tahdottava lujasti. Ja silti on annettava toisten taitella itsensä lempeästi liinavaatekaapin hämärään unohdukseen.
Sitten on toista rakkautta, mielestäni sitäkin on, mutta se on olemassa eri tavalla, ikuisella tavalla, se on kristallisydän, sitä emme voi antaa toiselle tai löytää toisesta. On harhaa luulla, että sitä voisi tahrata tai menettää.
