Nauran ja itken naiivin ehdottomasti; kun nauran, itkua ei ole ja kun itken, naurua ei ole. Maailma vaatii minua nauramaan ja itkemään samanaikaisesti ja siirtymään surusta iloon ilman luopumisen vaikeutta. Minulta vaaditaan muistamista, kuinka naurussa on surua ja surussa naurua, kuu on itsenään täysi, vaikka näkisin vain sirpin.
Olen taipuvainen unohtamaan. Olen kuriton kakara, elämän on jatkuvasti muistutettava ja opetettava minua, kunnes voin elää sydänaivojen tietoisuuden lävitse sekä ilossa että surussa... Kun näen ystävän nauruun kietoutuneen murheellisuuden, olen niiden hetkien kautta kiitollinen ja nöyrä... sillä silloin voin vapauttaa itseni surusta ja antaa itseni nauraa pelotta ihmisenä ihmisten joukossa.
Maailman vaatimukset ovat lujia, julmia ja lempeitä samanaikaisesti, kuun suljetut luomet, joiden läpi kuu näkee kaiken, mutta ei sano mitään. Kuusta minä ajattelen itselleni uskotun ystävän, koska olen ikuisesti hölmö, asetan itseni maailman kappaleisiin ja ilmiöihin.
Olen tässä, kirjoitan tätä, eikä selkäni takana ole ketään. Tähän minut johti oma polkuni, joka on näkymätön muille. Olen piste menneisyydelleni, keräännyn tähän pisteeseen niin kuin aalto rantaan, kunnes taas vetäydyn kohti merta olemaan itsessäni. Minulla on ilmenemisen taso itselleni, ja toinen ilmenemisen taso toisille, mutta suuren osan ajasta vellon itsessäni.
Heitän esineitä rantaan, ne ovat edellisissä elämissäni kadottamiani esineitä, minuudessani marinoituja, mutta jokin vieras tuoksu, merelle kuulumaton, ja tajuan etten tunne itseäni kovinkaan hyvin. Taas kerran yllätyn ja heti unohdan yllätyksiä koskaan tapahtuvan.
Ilmenemisen taso ei ole muuttumaton, mutta useimmiten erehdyn ajattelemaan niin. Ilmenemisen taso on minussa ajallisinta, altis olemaan jotain muuta kuin nyt, hetki sitten, altis ympäristön vaikutusvoimalle, altis muuttumaan.
Kerron itselleni tarinoita elämästäni, hoidan tarinoita kuin puutarhaa, joka kasvaa joka suuntaan, mutta leikkelen pensaat haluamaani muotoon, ajan nurmikon, siirrän taimia varjosta aurinkoon ja kitken rikkaruohoja. Olen itse nuo hoitotoimenpiteet, jotka pitävät puutarhan samannäköisenä. En ole puutarha. Mitä tapahtuisikaan, jos antaisin kasvien kasvaa siellä missä sattuvat kasvamaan ja siinä määrin kuin niitä huvittaa? Mitä jos tarinaa ei ole?
Välillä istutan uusia taimia, tulee oivalluksia, Heureka! ja katselen uudesti muotoiltua parempaa tarinaani itseeni tyytyväisenä, aivan kuin olisin saavuttanut voiton taistelusta tulla joksikin. Painan mieleeni kuvan itsestäni, sanon sen olevan kaunis, täydellinen, ja heti silmäkalvoilleni ilmestyy hahmotelma seuraavasta muutostyöstä.
