Olemiseni on sekavaa, silmäluomeni nykivät, olen täynnä elohiiriä. Istuvassa kehossani ei ole mitään hiljaisuuden kaltaista, ei mitään rauhassa olevaa. Olen pelkkää virtaa, uuvuttavaa pyörrettä, kiertävää verta, energiaa ja elektrolyyttejä.
Olemiseni osatasot tunkeutuvat toisiinsa, vaikka haluaisin pitää kaikki paikat siisteinä ja erillisinä, se ei ole mahdollista. Asiat sekoittuvat toisiinsa järjettömillä tavoilla. Toiveeni olla kärsivällinen tunkeutuu toiveeseeni olla kaikkivoipa, mutta ei pysy vahvana, hyveelliset toiveeni menettävät itsensä turhamaisille toiveilleni. Hauraat ja orastavat toiveet tuhoutuvat. Hetken verran uskallan toivoa hyvää, ja sitten näen kuinka kaikki siinä samassa tuhoutuu. Seison avuttomana mielen elokuvaa katsellen. Käteni ovat välistä kylmät ja välistä kuumat, pitelen esineitä ja tartun toimeen, käyn vaeltamassa, teen ruokaa, joogaan ja meditoin, mutta minun käteni eivät pysty suojelemaan hyvää minussa.
Siivoan lattiaa, se tulee pölyiseksi, tuhatjalkaiset juoksevat listojen alla, kunnes siivoan taas ja siivoan taas, imuroin vipeltäjät pölypussiin, tässä ei ole mitään järkeä. Vaadin olemiseltani järkeä, olen varmaan hullu. Joko paranet tai tulet hulluksi, lainaan suurpiirteisesti Minun Afrikastani, siis siitä elokuvasta, tämä on sivistykseni taso. Tosin sivistys on menneen maailman juttu, mutta jostainhan jotain yksinkertaista ja hyväksi todettua viisaudenletkautusta pitää keskelle sekamelskaa kantaa, vettä kaivosta ja mieluusti juomakelpoista.
Toivoin kerran yksinkertaista hyvää, sitten sain sen ja sitten tuhosin sen, koska se oli mielestäni ihan vääränlaista yksinkertaista hyvää, tämä on tarina jota itselleni kerron. Kerron itselleni tarinoita kuin iltasatuja ja sitten elän niiden mukaan, eikö tämä olekin typerintä ikinä.
Toiveeni tulla rakastetuksi on toivoton tai epätoivoinen, en osaa valita noista sanoista, ne kummatkin ovat liian erinomaisia sanoja. Sokerijuurena on kyvyttömyyteni rakastaa.
Olen tässä niin alasti että paleltaa. Mutta luultavasti kukaan ei huomaa alastomuuttani. Mitä se kertoo ympäristöstäni? Tarinoin ja hourailen, sellainen pitää minut lämpimänä kaikessa kylmyydessä.
En näe selvästi. Mietin, mitäköhän täällä voisi nähdä, jos näkisikin selvästi, eikä olisi tätä läpäisemätöntä sumua. Mutta olen sumussa. Hourailen ja jupisen itsekseni.
Ihmisten välinen oleminen on älyllistä ja jalostettua, korkealle kehittynyttä, liian korkealentoista verrattuna jupinaani. Ihmisten välisyys on kieli, jota en osaa puhua, koska se ei ole mieleni kieli, ajatusteni ja tunteideni kieli.
Kun olen pelkkää huutoa ja verta, sitä olen vain itselleni, sitä ei saa sovitettua mihinkään leikkiin eikä pöytäkeskusteluun, tai ainakaan ilman että tulisi väärinymmärretyksi, ihmiset reagoivat ja reagoivat kuin robotit, eivätkä näe välillämme olevaa etäisyyttä, kuinka olemme aina yksin kokemassa näitä verenpyörteitä ja näkyjen virtaa.
Minulla ei ole sanoja, on sanan alkuja, muttei mitään tunnistettavaa, on änkyttäviä tavuja, tuskin äännähdyksiä, jonkin pop-biisin yksisanainen kertosäe, sen pystyn antamaan, naapuriasunnosta kantautuvat panemisen äänet, ihanan yksinkertaisia ja ytimekkäitä nekin, hengitykseni tahti, tukahtuneita pisteitä, ei itsevarmuutta sanoa mitään loppuun asti, kaikki jää kesken, suu auki. Kirjoitan tekstin blogiin, eikä se ole mitään, en tiedä. Jään toteutumatta, haukkomaan henkeäni, silti jännityksellä katson itseni ulkopuolelta, onko kyseessä tukehtuminen vaiko taas yksi epämiellyttävän näköinen vaihtoehtoinen keino tuottaa itselle epäsuoraa mielihyvää.
