Vähitellen materiaalinen elämä on kutistunut ympärilläni, sen jälkeen kun lähdin lapsuudenkodistani. Aineelliset puitteeni ovat laskusuhdanteessa, eikä puitteeni tule palaamaan niihin mittasuhteisiin mistä lähdin liikkeelle. Kokemukseni materiaalisuudesta on kapeneva suppilo, enkä ole päättänyt jäädä katselemaan kasvavassa ahdistuksessa kuristavaa tilannetta, missä koskaan ei ole tarpeeksi rahaa kaikkeen.
Vanhempieni materiaalisen yltäkylläisyyden tavoittelu ei näyttäydy minulle tavoittelun arvoisena, sillä sain sen jo syntymässä ja se osoittautui kuplaksi. Materiaalinen tyytyväisyys on jatkuvaa tavoittelua, levotonta ja nykivää, esineen korvaamista toisella ja asian korvaamista esineellä, eikä siten todellista tyytyväisyyttä. Minua kiehtoo ajatus kestävämmästä tyytyväisyydestä.
Etsin tilaa jossa aina on riittävästi, miten vähän tai paljon sitten onkaan. Mitä pienemmäksi materiaalinen elämä ympärilläni käy, sitä vähempään tyydyn. Mikään ei muutu, vaikka olosuhteet muuttuisivat. Olen Thoreaun opetuslapsi.
Kun en pääse ulkomaille, matkustan kotimaassa, kun en pääse matkoille, joilla kehoni siirtyisi paikkojen välillä, valmistan itselleni elämänkatsomuksen, jonka mukaan matkailuksi riittää päänsisäinen matkailu ja kotipihan näkeminen tuhansin silmin. Valmistan itselleni köyhän onnen, ylitsevuotavan täyteläisen tyytyväisyyden.
Ei ole päästävä etelään, eikä ole päästävä korkealle, eikä ole päästävä täältä kauas, eikä ole saatava uutta autoa, eikä nähtävä New Yorkia, Niagaran putouksia, eikä Roomaa, eikä käytävä Primaverassa nähdäkseen musiikkia. Tallinnan näkemisenkin voi jättää väliin.
Eräs asia on, mitä on se näkeminen, mitä etelään, korkealle, kauas lähdetään näkemään. "Maailman näkemisen" kyseenalaistaminen ei ole kulunut minulta puhki. Kysyn edelleen, miksi täytyy lähteä kauas, jotta voisi nähdä ihmisten ja paikkojen arvon. Kyseenalaistaminen syventää omaa vakaumustani siitä, ettei maailmaa tarvitse lähteä silmillä valloittamaan elääkseen täyteläisesti. Minun ei ole sulauduttava ja hankittava rahaa, jotta pääsisin matkustamaan ja "näkemään maailman", tavoittaakseni elämisen kokemusta. Kyseenalaistaessa luon itselleni oikeutuksen ja vaihtoehtoja.
Olosuhteet ovat sellaiset, missä minun ei ole ollut pakko tarttua ensimmäiseen tievaihtoehtoon, uravaihtoehtoon, aviopuolisoon, jotain on löyhtynyt ympärilläni ja päästänyt minua otteestaan, joten minulla on ollut mahdollisuus ajatella tyytyväisyyttäni eri näkökulmasta. Vallitsevat olosuhteet ympärillä ovat toimineet rikastavana kasvualustana ja samalla puristaneet ja kehottaneet tietynlaista asennetta minusta. Olen olosuhteiden keitos, en pelkkä vastalause.
Saatan olla yhteiskunnallisen kehityksen vihollinen. Minun pitäisi joko sulautua tai kapinoida. En tee kumpaakaan, vaan tyydyn vähään. Näkökulmani on minä-keskeinen, niin kuin jokaisen joka kokee elämää itsensä kautta - eikä esimerkiksi yhteiskunnallisen kehityksen kautta. Näen mielenrauhani kehittämisen tärkeämpänä kuin yhteiskunnan tilan. Yhteiskunnan tilan kehityksen arvottaminen joko edistykseksi tai takapakiksi riistää kaikki mahdollisuudet edes hetkelliseen tyytyväisyyteen.
Minun on helppo puhua sillä olen ulkopuolinen. En ole ulkopuolella, mutta koen itseni sellaiseksi, joten se on totuuteni. Kokemukseni on tikku sormessa; tilanne ei ole hengenvaarallinen, mutta tikku sormessa ei pysty näkemään muuta todellisuutta kuin häiritsevän tikun sormessa.
Tuijotan sormeani. Puhun itseäni vastaan ja itseni puolesta. Miten muuten voisikaan puhua, kun sanat ovat lieroja? Asiatkin ovat kieroja ja toisiinsa sekoittuneita. Nämä ovat lauseita, joilla yritän puolustautua viisaampia vastaan.
