Voimmeko puhua kahden kesken? Onko kaikkien kuunneltava?
Tule, olen rakentanut hautaholvin. Tule luokseni teelle, ole kuin kotonasi.
Ovi on jykevä, sillä sen on pideltävä kuollutta kuolleena ja mennyttä menneenä.
Elävä ja kuollut ei sekoitu, ei hapeton ja hapekas veri saman sydämen kammioissa.
Siksi kuiskaan oven lävitse sanani toiselle puolelle.
---
Haluan puhua, kuinka tunnen sen mitä on ennen tunnettu, sanottu ja tehty. Vain jo kuolleiden kanssa voin jakaa muistoni, joiden kautta nyt elän. He, jotka elävät, heille suloisinta on unohdus.
Kantamukseni ei ole ilmestynyt tyhjästä. Ensin kuvittelin sen hologrammiksi syliini, silloin sen paino ei tuntunut. Mutta nyt on kantamukseni paino yhtä todellinen kuin on ruumiini aine läpäisemätön.
Kaipaan vapautusta tästä mikä kiertää sukupolvesta toiseen.
En tahdo kantaa. Mutta vaihtoehtoa ei ole?
Se mitä aluksi luulin kuvitelmaksi ei ollut pelkkä kuvitelma. Koska nyt kaikki on todellista. Tuo seinä, tuo ovi, tämä ruumista kannatteleva lattia, tuo likainen ikkuna, kuvittelin tämän ja nyt minut ympäröi tämä huone.
---
Näin unta ihmisistä,
(he vapisivat)
mutta sanottiin, että se mitä näen on vain unta,
millä tarkoitettiin: se mitä unessa näin, on enemmän unta kuin mikä on käsinkosketeltavaa ja silmille näkyvää
mutta unikuvat voimistuivat, ilmestyivät valvetilaan
nipistin sinua ja sinä nipistit minua, eikä mikään muuttunut
mikään ei kadonnut
(he yrittivät karata, epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen)
kuvat pysyivät ja alkoivat liikkua
silloin pidin elokuvista, nyt en enää jaksa
taidetta muuta kuin elämää
(he selvisivät siinä missä olivat, kehittivät keinot, satuttivat itsensä ja muut ympärillään, tarrautuivat kuolevaisiin ystäviinsä ja itkivät kun oli lähdön aika)
---
Uneni tulivat todeksi,
mutta se ei muuta sitä, että käsinkosketeltavalle antamamme nimet ovat unta. On unta mitä kutsutaan Pakoksi, Velvollisuudeksi, Vastuuksi ja Peloksi. On unta ne asiat, joiden luulemme ajavan meitä takaa.
Uneni ovat muuttuneet. En vielä kuitenkaan osaa lentää pelkästä tahdonvoimasta.
En pääse enää sinne missä minua joskus ajettiin takaa. On kumma, että velvollisuudesta etsin yhä tietä sinne, missä tuotin kärsimystä itselleni ja toisille. Aivan kuin en osaisi haluta vapautta ja iloa.
Äidinäidinäitini, kun nyt kysyn, ketä minä elän, voiko vastauksesi minua lohduttaa?
