En osaa puhua sujuvasti englantia, koska en ajattele englanniksi. Joskus tuntuu, etten osaa puhua suomeakaan. Ajattelen suomen kielen sanoilla, mutta tuntuu, että sanoiksi tekeminen on jo työlään prosessin tulos. En ajattele sanoilla, vaan sanoitan ajatuksia, jotka ovat jotain muuta kuin sanoja.
Olen kielissä kömpelö. Vieraiden kielien opiskelun motiivi on ollut minulle hämärän peitossa. Olen opiskellut kieliä kuin algebraa, maailman menosta riippumattomana itsetarkoituksena. Kieliopin säännöt ovat olleet ahdistavia lakipykälöitä, joiden rikkoutumista olen pelännyt liiaksi, mikä on estänyt käyttämästä kieltä luontevasti ajatteluni ilmaisijana. Kielien opiskelu on ollut tylsää.
Suhtautumiseni kieliin johtunee osittain siitä, että näen ihmistenvälisen kommunikaation mysteerinä, jota katselen ulkoapäin, välillä merkityksenvaihdon sujuvuuden taianomaisuudesta lumoutuneena ja välillä epätoivoisen turhautuneena, koska en koe osaavani osallistua. Ja vaikka osallistuisin, koen jääväni jostain olennaisesta kokemuksesta paitsi.
Olen yksinkertainen ja alkeellinen olio, välillä nolottaa olla muiden ihmisten seurassa, haluaisin osata puhua, haluaisin puhua mitä tarkoitan, mutta yleensä puheeni on kuin heittäisi ulos kasan kulmikkaita kappaleita, jotka olen parsinut langalla jonoksi. Ehkä näin on kirjoittamisenkin suhteen.
Puheeni ei ole spontaani jatke ajattelulle - ihailen heitä, joille se näyttää olevan. Suustani pääsee ulos jotain, minkä olen jo valmiiksi muotoillut jähmeään muottiin. Olen valmistautunut ja hahmotellut. Mutta sitten kun puhun, se ei ole ajattelua. On vaikea ajatella puhuen. On vaikea ajatella sana-ajatuksin. Ehkä siis ajattelen jotenkin muuten kuin sanoin, koska tuntuu, että ajattelen paljon ja ymmärrän, ennen kuin edes osaan sanoa, mitä olen ajatellut. Ehkä kuvia? Ruumiin tuntemuksiksi käännettyjä abstraktioita?
(Kuinka suoraan onkaan ymmärrettävissä: väsyttää, sattuu, tuntuu hyvältä, euforiselta, janottaa, nälättää.)
Kirjoitan, puuhailen ja työskentelen sanojen kanssa. En kirjoita siksi, että se sujuisi minulta helposti, vaan siksi, että se on vaikeaa ja minun on käytettävä siihen paljon aikaa ja tarkkaavaisuutta. Ajatuksen pään on löydettävä oikea sanan pää. Yhdistän ajatus-sana-parin viivalla ja mietin, onko se nyt noinkaan, mitä tarkoitan. Tarpeeksi lähellä, olen oppinut toteamaan.
Vasta kirjoitettuani näen mitä olen ajatellut. Kirjoittaminen ei ole ajatusten alaskirjausta, vaan yksi sanoilla ajattelemisen välivaihe.
Merkitys ilmenee minulle toisessa muodossa kuin sanoissa, jotka tuntuvat vieraan sovelluksen edustajilta. On kuitenkin myönnettävä, että kieli on aika kätevä keino jakaa merkityksiä ihmisten välillä. Lopulta joudun tyytymään kieleen. On vain kieli, vain sanat, näihin on totuttauduttava ja opittava ilmaisemaan parhaansa mukaan sen minkä kokee todeksi.
Joskus puhuessani menetän ajatuksen tai sanat. Ajatteluni on kuin suunnistaisin sokeana, ja sanat, jos niitä tulee, ne ovat ilmestyksiä ja tuulentuomia, mutta sanoja ei välttämättä tule eteeni silloin, kun niitä tarvitsisin kommunikointiin. Välillä puhuessani tuntuu kuin olisin yhtäkkiä eksynyt tutulta polulta vieraaseen paikkaan, mäntymetsästä Saharan aavikolle, yhtä epätodellisen äkkinäisesti kuin oudossa unessa, enkä silloin enää löydä niitä sanoja, joilla saisin näkyville sen, mikä on näkymättömissä ja mitä kohti olin puhuessani suunnistanut.
Joskus saavun tuttujen bulkkisanojen johdattelemana jonkin vieraan ajatuksen luo, ajatuksen, jota en ennen edes ollut huomannut mielessäni hautovani. Välillä puolestaan huomaan sanapolkuni sanojen menettäneen otteensa, tyhjentyneen, ja ajatus, jota olen yrittänyt tavoitella, lipuu jo jossain kaukana, enkä enää pääse siihen käsiksi sen sanapolun sanoilla, joita sillä hetkellä olen lausumassa suustani.
Puheeni ja ajattelun välillä on katkoksia ja kuiluja. Puheeni on fragmentaarista. Unohdan mitä olen jo sanonut, luulen jo sanoneeni jotain, vaikka olisin vain ajatellut sen. Ajattelen jotain ja puhun jotain muuta. En koe tarpeelliseksi puhua jotain jonka olen jo ajatellut.
Puheeni on epäaitoa, sillä se koostuu valmiista lauseista, irrallisista one-linereista, ja näin on, koska puhuen ajattelu on hankalaa tai mahdotonta, ja ajattelen introspektiossa valmiiksi sanamuotoon sen mitä tulen sanomaan ääneen. Joudun hämmennyksiin kommunikaatiotilanteissa, jos joudun puhumaan jotain sellaista, mitä en ole ennalta osannut muuttaa sanamuotoon, ja silloin joudun soveltamaan valmiiksi sanoitettuja lauseita, mikä voi vaikuttaa kömpelöltä. Voin esimerkiksi jäädä jauhamaan tiettyä lausetta tai samoja sanoja eri järjestyksessä, aivan kuin pääsisin lähemmäs tarkoittamaani merkitystä toiston avulla. En välttämättä pääse ilmaisemaan ajatusta, mikä minulla on kyseisen tilanteen puheenaiheesta, jos en ole valmistanut sitä kuvaavia lauseita ennalta, enkä osaa puhua ääneen itseäni ajatuksen luokse.
(Huomaan, kuinka kirjoitan tässä samoilla sanoilla tarkoittaen kuitenkin eri asioita, sekaantuneena vähän joka puolelle.)
Ajatukseni eivät ole loogisia, mutta oletan, että keskustelukumppani odottaa minulta loogista puhetta, joten joudun karsimaan pois epäloogisimmat asiat, ajatustenvirtaa ei voi sinällään puhua, ihmisten välillä on hyvin tarkkaa mitä sanoo, että tulisi tietyllä tapaa ymmärretyksi, että noudattaa annettua keskustelukontekstia.
Ihmisten seurassa en saa olla sellainen kuin satun olemaan, vaan minun on jatkuvasti muotoiltava itseäni tietynlaiseksi, tilanteeseen ja seuralleni sopivaksi. Pitkien hiljaisuuksien nauttiminen tuntuu välistä tarkoituksenmukaisemmalta kuin tilanteeseen sopivien sanojen epätoivoinen saalistaminen.
(Vaivaannuttavan pitkät hiljaisuudet, ne otan vastaan kärvistävänä suloisuutena.)
Ihmisten seura aktivoi sopeutumiseen, aasinsiltojen rakentamiseen, loogisen juonen hahmotteluun, sanojen valitsemiseen ja ilmapiirin värittämiseen, mikä on ehdottomasti kiinnostavaa, sydäntä ja älyä haastavaa, mutta kaipaan samalla ehdotonta vapautta, mitä sanoin en voi tavoittaa, mitä ihmiset rajoittavat, mitä sivilisaatio ei voi minulle sallia.
Kömpelyyteni puheilmaisussa jää vaivaamaan minua. Jälkikäteen mielessäni tai kirjoittaessani muodostan polun ajatuksen luokse, jonne en keskustelutilanteessa päässyt. Jälkikäteen, keskustelukontekstista irroitettuna, sisäänpäinkääntyneenä saan etsiä ja löytää sanoja omassa hitaassa tunnustelevassa tahdissani. Jälkikäteen yhdistän sanat tarkoittamaan merkityksiä. Kerrytettyäni rauhassa määritelmiä ja kuvaussanoja liittyen ajatuksiin ja tuntemuksiin, ja painettuani mieleeni uusia käyttökelpoisia sanapolkuja, olen paremmin varustautunut seuraavaa keskustelutilannetta varten. On mielestäni kuitenkin surkeaa, että joudun käyttämään tälläistä umpinaista selviytymisstrageriaa, mikä ei anna mahdollisuutta altistua vuorovaikutukselle keskustelun tässä-ja-nyt-tilanteessa.
Keskustelu on parhaimmillaan kuuntelemista ja sopeutumista jatkuvasti muuttuvaan tilanteeseen, toisen ihmisen sanoista vaikuttumista, toisen ajatusten tunnustelua ja tunnistamista, avoimuutta toisen olemukselle, hetkessä avoinna olemista.
Keskustelukumppanin tarpeisiin sopeutuminen haastaa: joskus en tunnu puhuvan seuralaiseni kanssa, vaan enemmänkin yksin, joskus en tunnu huomaavan toisen läsnäoloa tai poissaoloa, tai en näe, mitä toinen tarkoittaa, enkä edes yritä nähdä mitä toinen tarkoittaa. Pyrin selviytymään keskustelusta mahdollisimman hyvin, mikä ei kohdallani välttämättä tarkoita korvan ja suun, kuuntelemisen ja puheen hienotasoista yhteenpelaamista. Teen keskustelutilanteessa sen minkä pystyn: imitoin keskustelua, koska se on parasta mihin pystyn, jos voin tehdä jotain muuta kuin olla hiljaa.
Minua seuraa kalvava tunne siitä, etten ole koskaan aidossa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. En ilmaise sitä, mitä kullakin hetkellä todella tunnen. Ilmaisen ajatukset ja tuntemukset postuumisti, jolloin keskustelu on jo valmiiksi kuollutta. Olen suljettu ja tavoittamattomissa, jopa itselleni noissa tilanteissa ihmisten seurassa.
