muisti
virtaa
välähdyksiä
astun yhden ylitse
tulen toisen nielaisemaksi
keskellä kuvaa:
saari on sateinen
istun vesilammikossa
itketkö jos puhun:
polku kutsuu minua. se lähtee aina siitä mihin olen iskenyt jalkani. polku vie saaren etelä-ääreen, missä saari kurottaa ohuena mereen muttei enää nouse jaloilleen. siellä on vain lintuja sumussa. rantakynnyksellä ilmalla on merivettä suussa.
suurin osa taivaan tilavuuksista sataa alas. sinä et jaksa kävellä. palaat.
minä palaan joka toinen päivä polun juureen. polku vie matalan katajanummen halki. sateessa maata pitkin kasvavien katajien kostea vihreä kiehtoo minua esitietoisella tavalla.
täällä kasvit ovat tuulen nuolemia eläviä patsaita, taivutettavissa. kasvit suostuvat tuuleen. luen, että suru on sitä, että suostuu siihen mitä on tapahtunut.
sataa. kuljemme kivillä tietoisina käärmeiden olemassaolosta. ajattelemme käärmeitä.
en pääse pois kuvasta. seison yhä polun juurella ja katajanvihreä sade on kaikkialla minussa.
tunnistan kasviluonteeni. en ole vielä sanonut sanaakaan.
ajatukset kehkeytyvät minussa pilvinä. hajoavat ja kehkeytyvät.
jos on pilviä, ei se välttämättä sada.
