löydänkö pisteen jossa en enää yritä kirjoittaa
koska eräällä tavalla en ole koskaan varsinaisesti hallinnut sanoja. kirjoittaminen on kirveltävää, koska en hallitse sanoja, koen sanojen kanssa jatkuvaa huonoutta ja vierautta. olen sellainen huono epävarma koirankasvattaja, joka ei saa millään koiraa aisoihin ja koira, sekin on onneton, kun siltä puuttuu turvallisuutta ja varmuutta huokuva laumanjohtaja.
olen yrittänyt kirjoittaa mutta tanssia voi vain tanssia
kirjoittamisella aikaansaatu etäännyttäminen on ollut joskus tärkeä pehmuste minun ja ihmisten välillä, etenkin kun olen ollut varma ihmisten vaarallisuudesta. olen siis "elänyt" ja olen "elänyt kirjoittaen", mutta nyt ajattelen, että kokemista on vain suora kokeminen ja kirjoittaminen on oma taiteenlajinsa. kirjoittamista ei kannata sekoittaa elämiseksi.
"kahdesti eläminen" on eri asia kuin jos eläisi vain kerran
"kahdesti elämisen" ajatukseen tottuneena luulee aina saavansa toisen mahdollisuuden katsoa ja havaita tarkemmin ja enemmän. monesti toinen mahdollisuus tulee. mustan laatikon tallenteiden kautta elää tapahtuman toisen kerran. siihen voi jäädä vellomaan niin pitkäksi aikaa kuin vellotuttaa, jos ei sillä hetkellä tunne tarvetta edetä suoraan elämisen maailmassa.
ja joskus, "kahdesti elämisen" ajatukseen tottuneena, vasta toisella kerralla eli kirjoittaessa näkee, kuulee ja haistaa sen, mitä sanottiin ja haistatettiin. vaikka ihmiset ovat jo menneet ja ovi suljettu perästä. kaikki on mennyttä, mutta jos pitää vellomisesta, ei sitä huomaakaan, kuinka kuollut toinen kerta on, vaan tapahtumat ja hahmot asettuvat eteen elävän näköisinä ja todellisen tuntuisina.
kirjoittaessa ihmisistä ja maailmasta voi tehdä sellaisen kuin millaisena sen haluaisi nähdä ja kokea, välittämättä siitä, kuinka todellisuus taittuu itsensä toteuttaen omiin taitoksiinsa. kirjoittaessa todellisuuden ja kokemuksen väliin ilmestyy kuilu. kirjoittamisella aikaansaatu etäännyttäminen saa ihmiset kahdentumaan, muuttumaan puolittain tarinan hahmoiksi.
tarkoitan sitä kirjoittamisen lajia, mikä ei pyri kohti maailmaa, vaan joka kirjoittaa oman maailmansa. sillä on valtava halu nähdä itsensä toteutuneena. (vaikka eikö kaikki kirjoittaminen ole kohti maailmaa ja samalla maailmassa?)
mietin, löydänkö sen pisteen ja astunko sen pisteen yli, etten enää kirjoittaisi. se, että ihminen tarvitsee keinon pehmentää kolahdustaan maailmaan, kuulostaa patologiselta. onko kirjoittaminen patologista? mutta ehkä on niin, että ihminen tarvitsee keinon pehmentää kolahdustaan maailmaan, ja kaikki pehmusteet voidaan nähdä patologisina, joten jätetään patologisuudet sikseen ja yksinkertaisesti voidaan sanoa: ihminen tarvitsee keinon pehmentää kolahdustaan maailmaan.
etäisyyden takaa käy lähelle
nämä sanat eivät koskaan minun
kosketan selkää
supistuvaa solua
