kirjoittamiseni luisuu helposti sinä-minä-kaksinapaisuuteen. mietin, onko sinä&minä-puhe idioottia, osoitus kypsymättömän ajattelun dualismista? olen valtavan huolissani siitä, että ihmiset pitävät minua typeränä.
kaikki rakkauslaulut ovat kaksinapaisia. ja jos kirjoitan kaksinapaisuudessa, olen pelkkä rakkauslaulu. rakkauslaulut ovat typeriä.
pitäisi olla ajattelematta, mitä muut mahtavat ajatella. ajattelen liikaa, että olisin toisten ajatusten kohde.
(mutta ei ole harhaa, etteikö sillä olisi väliä, mitä muut meistä ajattelevat. minun mielensisäinen puheeni on jatkuvaa, keskustelen ihmisten kanssa, sisällytän ihmisiä itseeni erilaisten arvojen/teemojen edustajiksi - siksi tunnen itseni välillä yhteenliittymäksi enemmän kuin yksilöksi.)
oikeastaan minun on vaikea tavoittaa, kenen ajatuksista puhun, kun puhun siitä mitä muut mahdollisesti saattavat minusta ajatella, jos ja kun ulkoistan tietyt ajatukset - ei-minuuteen syrjäyttämäni ajatukset - toisiin ihmisiin.
minun on vaikea tavoittaa yleistä tasoa. kirjoitan kokemuksesta, jonka tunnen sen suulla joka on tuntenut.
tunnen kyllä keskiarvoisen nahoissani. etsin itseäni mediaanien ja moodien joukosta. mutta kun puhun itsestäni, en voi puhua yleisellä suulla.
kun minua lukee, voisi nähdä, että se mitä sanon, lähtee todellakin minusta. se mitä sanon ei ole maailman olemus, vaan puhun nimenomaan minuuttani.
toivottavasti jokainen ihminen voisi puhua itsestään lähtöisin. se mitä sanoja sanoo, ei ole maailman olioiden olemus. se mitä maailmasta sanoo, kertoo siitä miten maailman näkee ja kuulee, se kertoo näkemisen ja kuuntelemisen tavasta.
kirjoittaessani kohdistun sinuun. lähden liikkeelle minusta ja minun katseeni suuntautuu sinuun.
luen, että kypsään aikuisuuteen saavuttuaan ihminen pääsee eroon kaksinapaisuudesta ja peilisuhteista ja tulee asuttamaan pyramidin huippua, missä vallitsee kolmikantainen tasapaino: sinä, minä ja kaipaus. minä, toinen ja kolmas. kolmannen kautta minä ja toinenkin toimivat sulavasti yhdessä.
