ruumiiton olio kaipaa omia käsiään. niin kauan se joutuu vielä omia käsiään kaipaamaan! välillä se kastaa omat kätensä - joiden toimintaa se kaipaa - veteen ja ihastuu veteen syntyviin kuvioihin. ihastuu niin totaalisesti jo pelkkään mahdollisuuteen toimia ja osallistua, että kadottaa tuntuman jaloista. kun yhteys jalkoihin on menetetty, ruumis joutuu kompastelemaan ja iskemään jalkansa kiveen, joskus kerta riittää, joskus jalka on iskettävä verille, jotta tietoinen yhteys kehon ja mielen välillä taas virkoaisi.
-
ruumiiton herää ruumiissaan - typertynyt ilme kasvoillaan: taasko tämä aineellinen neliraajainen olemus! - ja pistää jalkaa toisen eteen, harhaillen vesivärimetsään, valuvaan höyrynvihreään.
metsässä harhailu on vaivatonta, sillä metsässä ei ole ihmistä, puutarhuria, muodon tavoittelijaa esittämässä ihmiskeskeistä käsitystään siitä, miten asiat ovat tai eivät ole.
edessäni on puu. se vain on.
-
voi puut, minun soluiltani puuttuu hengitettävän hapen valmistamiseen tarvittava viisaus. kunpa kehoni osaisi käyttää auringonvaloa ja ilmaa ruokani valmistamiseen!
-
(mutta en ole teitä taivaankohottajia typerämpi, olemme vain erilaisia.)
-
metsän suojissa ruumiiton ihastuu mielikuvaan isoäidistään. ajatus isoäidistä ruumiillistuu fysiologiseksi tilaksi. pian isoäiti leijuu kaikkialla, miljoonina symbolisina kuvina puiden lehdettömillä oksilla. jokaisen hiljaisen puun nilassa nukkuu isoäidin ajatuksien siemenet. ehkä pian isoäidin sydänolio saisi kokea materiaalisen elämän korkeimmassa ilmenemismuodossa - puuna tietenkin! - eikä mikään pidättelisi isoäidin viisautta ja lempeyttä toteutumasta ja leviämästä ravitsevana mahlana kaikkeen ympärillä elävään.
-
(hän antaa viisaiden silmiensä koskettaa pintaani. olen lasia, hän näkee suoraan elimiini.)
-
isoäidin oli pakko synnyttää. onko minun pakko synnyttää? kysyn tätä - ei sillä ettenkö olisi halunnut ja ollut myös vasten haluamista - mutta onko ihmisellä mitään muuta mahdollisuutta kuin elää synnyttäen? synnyttää voi aineettomia tai aineellisia: tuoleja, runoja, biisejä, kakkuja, vauvoja, tu(l/t)kintoja ja jalanjälkiä. mitä tänne kannattaa synnyttää? kysymys kuuluu: tarvitseeko maailma sitä mitä minä kuvittelen tarvitsevani? maailma ei tarvitse minun merkkiäni santaan. mitä jos maailma tarvitsee vain haluni kuolla ja maatua?
-
(en varmastikaan saa kannateltua tätä lukijalle asti. minuun iskee toivottomuus, kun havaitsen tämän kokemuksellisuuden kuilun välillämme!)
haluan vain ymmärtää ja tulla ymmärretyksi - tämä on kuiskaus ja tämä on ehdoton vaatimus.
-
olen osa maailmaa. ja osana maailmaa, minun haluni jättää merkki on se mitä maailmakin haluaa. mutta haluja on mielessäni monia ja moni haluamiseni johtaa minut harhaan. on tunnistettava todellisuuteen johtavat haluamiset. on haluttava todellisuutta sellaisena kuin se on. on löydettävä sisäinen ydin, sen järkkymätön totuus, johon ei sisälly epäilyä, ja seurattava ytimestä kumpuavia impulsseja, olkoot ne ainoat tienviittani.
-
miten jokin voi olla samalla niin vahvasti ja näkymättömästi olemassa? poljento näkyvän ja näkymättömän välillä saa minut pyörryksiin. ei, en häkelly. kuljen näiden tasojen välillä saumattomasti. en kyseenalaista tasojen todellisuusoletuksia, missä yksi taso päättyy ja missä olen jo astunut toiselle olemisen tasolle. en tunnista, mikä näistä tasoista on todellisin. näen, että näkymättömän vaikutus on yhtä todellinen ja ilmeinen kuin näkyvän vaikutus.
-
on halu kuolla ja maatua. on ihan ok kuolla ja maatua. olen vähän kauhuissani joka päivä. aineellinen mätänemisemme on ilmeistä. en halua kulumisen olevan helppoa - kunpa olisi helpompaa. haluan luikerrella pois kuin käärme - haluan antaa elämän tulla ihostani lävitse.
-
pidän kuolemaa loitolla kirjoittamalla. pidän yksinäisyyttä loitolla kirjoittamalla. pidän itseäni loitolla suorasta kokemuksesta kirjoittamalla. en kestäisi nähdä tätä, istua yksin pimeässä, hengittää ja kuunnella luiden natinaa.
