Viimeinen keisari

Tietyssä asemassa alkaa pelätä. Tärkeintä on turvallisuudentunne: tiukasti istuvat aatteet ja valkoinen korsetti. Minkä me itsellemme voimme? Hä hä hä! Osaamme olla armollisia - ajoittain - tiettyyn ilmansuuntaan päin. "Minun hattuni, minun rakas sifonkinen hattuni!" huusin, sillä talonpojat veivät sen. Heillä on tuuli, luonnonvoimat ja jokapaikansaappaat. Minun täytyy vaihtaa takkia tai kastun. Vaikka vaihtoehtoja on, tulen likaiseksi. Jäljellä on vain pelko, kaukana ideaalista. Rattaiden pyörät juuttuvat saveen ja lapset itkevät ruokapöydässä muutoksen perään vuodesta toiseen. Olen katsellut heidän vaativia suitaan yltäkylläisenä. Ehkä liian kauan. Nyt jäljellä on vain pelko, jolta minua aiemmin suojeli hovineitojen usko kauniisiin rituaaleihin. Sokeriset rakenteet, ne sulavat, tulvat alkavat. Tarttuisin mihin tahansa turvallisuudentuojaan. Vaihtaisin vaatteita niin usein kuin vaaditaan. Laulaisin aariani hakaristein koristellussa salissa. Olisin minkä tahansa sodan huora. Sillä jäljellä on vain pelko. Minun aikani tulla nöyryytetyksi ja nälkäiseksi. Se oli tämä aika, en minä, jolla oli pakkomielle muutokseen. Kuinka jokainen aikakausi on kaiku edellisestä. Kuinka aalto palaa viiveellä rantaan ja meri kietoo syleilyynsä ne, joista se ei ensimmäisellä kerralla saanut otetta.