Nousen uima-altaasta, kahden vuoden uistelun jälkeen. Kuinka ryppyisiksi sormenpäät ovat käyneet. Enkö ole tuntenut kylmyyttä? Vaikka ilmassa leijailee nokea? Varmasti olen palanut sisältä karrelle. Sormien vahaspiraalit näyttävät sulaneilta, en ole enää sama. Lipeän viranomaisten kumihanskakäsistä, tunnistukseni epäonnistuu. Sameasti kävelen seiniä myöten pois kuulustelusta, kannattelen kasvojani käsien välissä, tulehtuneet päänkannattelijat amputoituina. Olen menettänyt itseäni pysyvästi. Ampiaiset nauravat kyttyrälleni. Olen kahden vaiheilla, nauranko mukana. En päätä mitään.
Miksi en enää pitäisi uimisesta? Mutta enimmäkseen taisin vain kellua, en tarvinnut yhtäkään lihasta, surkastuin. Aurinkokukat kääntyivät kolmesataakuusikymmentä astetta, ihmettelin niiden liikekaarien päämäärätietoisuutta, päivät olivat salamanvälähdyksiä, vuodet vaihtuivat, varikset näykkivät ruokaani sateessa. Kaikki oli roskaa uima-altaassa. Kerran nostin päätä kuunnellakseni tarkemmin, sillä aivan kuin puhdas tunne olisi herännyt minussa, ja varovasti pää nousi raskaana ja muodottomaksi paisuneena, mutta silloin ympäröivässä puutarhassa asuvien lapsi-intiaanien huuto kävi korkealle ja nuoli oli lävistää korvani. Se oli varoitus. Pää laskettiin alas.
Yhtä hyvin olisin voinut nousta eilenkin tai huomenna, yhtä helposti ja vaikeasti, mutta nousin tänään. Parasta on nimittäin tehdä se herättämättä omia huomioitaan. Jäin istumaan altaalle, jalat vielä veden muistioissa. Nyt ne saavat vihdoin kutsua paikalle altaanpuhdistajan ja tyhjentää altaan piraijoista. Seuraavat vuodet tuijotan tyhjää allasta, sitä seuraavat vuodet tätä tyhjää paikkaa, missä nyt istun.
